Tänä ihmeellisenä elokuun aamuna uin valossa. Oikeasti.
Usva keinui joen yllä. Aamuaurinko valaisi sen. Ja mie uin, uin. Vesi oli pehmeää, niin pehmeää, että unohdin sen. Olin vain keskellä usvakeijujen valoisaa karkeloa.

Jos olet kuunnellut (en oleta sellaista, mutta jos) Yle Areenasta Rauhoittavia tarinoita tuntureilta – sarjasta tarinan Aamista ja Kajosta usvalammen rannalla, olet voinut ajatella, että nyt on kirjoittajalla tosi sumuinen satukynä ollut kädessä. Mutta totta mie kirjoitin, ripauksella Lapin lumoa.
Usva-aamu voi olla juuri sellainen, niin valoisa.

Muutos on tapahtumassa.
Kaikki on ulkoisesti ennallaan, ja sisäsestikin tärkeimmät, mutta jotain liikahtaa minussa.
On jo liikahtanut.

Matkasta kertoo soljutelmani:

Kun käännyn katsomaan
näen äitini
äitini äidin
näen mummoni äidin
ja hänen äitinsä
ja hänen…

Jokainen heistä kantanut uuden elämän,
olen saanut syntyä
saanut elämän lahjan

samassa ketjussa

Kun avaan katseeni
näen rakkauden
Kaiken kuorman, surun, työn alta
elämän rytmissä myös
lämpöä, viisautta

näen paljon katseita, jotka kannustavat
muistuttavat elämän ohikiitävyydestä
ja että rakastamisen aika on nyt