Äiti hyssyttää pikkuveljeä vaunuissa ja laulaa kissanpojasta, joka pyytää sillan alla olevaa hiirosta leikkiin. Makaan äidin ja isän sängyllä, kuuntelen laulua. Tämä on muistikuva lapsuudesta.
Tiesin, miten se laulu menee, olin kuullut sen äidin laulamana usein. Kissa houkuttelee hiiren juoksemaan kilpaa kanssaan, palkintona voittajalle on rinkeli. Ahne hiiri lähtee juoksukilpaan, voittaa sen.
”Juosta vilistettihin, ensin kerkes hiiri. Saiko palkaks rinkelin? Ei, vaan paistin miiri.”
* Laulu on opettavainen, ahneella on huono loppu.
Silti mie surkuttelin mielessäni sitä hiirtä. Se ei halunnut kenellekään pahaa, rinkeli vaan houkutti. Se lähti rehdisti kisaamaan. Kissa huijasi ja sai paistin.
Laulu opetti, että voitontavoittelussa ei pidä olla uhkarohkea. Rinkeli oli liian hyvää ollakseen totta. Mihin voi luottaa? Jos luvataan maat ja mannut, onko parempi jarruttaa? Harvoille sattuu kohdalle pikavoitto. Edelleen tunnen myötätuntoa laulun ”hiiri, kuules hiirosta” kohtaan. Koska se oli heikompi ja kissa huijasi.
Äkkirikkaus toisten kustannuksella ei ole elämän tarkoitus. Arjen eväs kertyy pienistä murusista. Luottamustakin mietin. Ihmisten välillä asiat hoituvat, kun toiseen voi luottaa. Juttu lähtee siitä, että on itse luotettava.
Viime postauksessa lupasin kertoa untusista. Idea niistä on selkeä, nämä pienet hahmot ovat osa unilinnun tarinaa. Kirjoitan niille ihkaoman postauksen myöhemmin, mutta nyt jaan untusten ideointimatkalta pienen välähdyksen:
Huovuttaessani jälleen uutta untusta, mietin, onko sittenkään hyvä, että untusten tunnusmerkki on pieni höyhen. Vai valmistanko ne vain pelkästään villasta? Jos höyhen ei oikein passaa kuvaan.. Lapset ratkaisivat asian. He alkoivat kerätä pihalta kanojen untuvaisia. Löytämisen ilo ja antamisen tuoma hyvä mieli yhdistyivät, kun lapset toivat milloin Tipin, milloin Kävyn, Pullan, Tupasvillan tai Kaardemumman höyhenen.
Jokaikinen höyhen, se rinkelin murusen murusen murunen, jonka lapsi tuo minulle, vahvistaa tunnetta, että tällä on merkitystä. Ainakin minulle ja lapsille. Ihastelemme yhdessä höyhentä. Lapsi tietää, että niille on paikka, äidin pitää vain valmistaa untunen. Lapset luottavat, se tuo iloa.
Kävin naapurissa. Heilläkin on kanoja. Heidänkin lapset ovat kuulleet, että tarvitsen höyheniä. Kävelimme yhdessä pihalla. Olin aivan vasta ihtemielessä miettinyt, onko näissä mun untusissa järkeä. Nyt minua katsoivat kahdet silmäparit. Pienet kädet ojensivat minulle höyheniä. Ne luottavaiset katseet, ojennetut kädet…en mie osaa sanoa. Se oli liikuttavaa.
Tuuli tarttui yhteen lasten antamista höyhenistä. Nostin sen maasta talteen, sillä se oli minulle annettu lahja. Lasten ja minun katseet kohtasivat.
Untusissa on järkeä. Ja välittämistä sitäkin enemmän.
*Laulun sanat Julius Krohn
Voi, muistan lapsuudesta tuon hiironen laulun ? kiva lukea näitä sun tekstejä. Kiitos ?
Kiitos? Mallu. Sävel alkaa soida, kun sanoja miettii. Tunnelman muistaa?
Untuset tuovat tämän tarinan myötä ilonmurusia lukijallekin.
? se on ilo!
Äitimme setä, joka oli musikaalinen, ei ollut aikuisena laulanut. Hän soitti kyllä kannelta taitavasti. Oli sukujuhla. Tämä isosetä soitti siellä ja kaikkien ihmetykseksi ja ihastukseksi hän lauloi juuri tämän hiirilaulun. Velipojan muistivat hänen pikkupoikana laulaneen sitä.
Untuset ovat söpöjä, valloittavia. Mukava kuulla niistä hetken päästä lisää.
Ja lasten aitous, herkkyys niin koskettavaa!
Kiitos, Katriina? Nyt alkoi kiinnostaa, kuin vanha laulu tämä on.
Lapset ovat ihanan kannustavia. Kuopuskin sanoi -Äiti, jos sie et saa yhtään myytyä, isä voi ostaa kaikki untuset. ?