Vilukko heijasti valoa ja oli kasvattanut juurensa maan sisään, kohti kirkasta Jääräjoen vettä. Nuorgamissa löytyi virran varrelta tämä pieni, valkoinen kukka.

Kävimme tänä kesänä mieheni kanssa meiltä vielä pohjoisempana. Virtojen varsilla.

Ajoimme hiekkatietä.
– Käännytään kohta takaisin, mieheni sanoi.
Toivoin, että ajaisipa vielä vähän eteenpäin. En sanonut toivetta ääneen. Tapahtui kuin Myrskyluodon Maijassa:

”Puhe turhaa on ja lause tarpeeton.
Mies aavistaa liikkeet herkän mielen..”

Ehkäpä miehellänikin oli myös mieli käydä vielä vähän matkaa ajamassa.

Jatkoimme ja tuli kirkas, virtaava vesi. Lähdimme kävellen sen vartta, pientä polkua. Kumpaakin kiehtoi seurata veden leikkiä kivien välistä ja yli. Kuvasimme maariankämmeköitä, jotka kaunistivat jokivartta.

Joen varrella kävellessäni tunsin, että tässä paikassa on jotain erityistä. Sellainen lämpö. En kehdannut sanoa sitä miehelleni. Jos pitää höpsönä. Katsoin maisemaa. Mikä tässä nyt on? Melkein tuijotin.

En erottanut mitään ja vähän pettyneenä jatkoin matkaa. Hiljaa mielessä hymähdin, että olin kuvitellut tuntevani jotain. Se taisi olla keveyden virtaamista olemukseen ja rentoutumista, kun vihdoinkin olin näissä maisemissa. Ja kahdestaan.

Kävelimme pienen lenkin ja palasimme takaisin joen varteen. Silloin tunsin taas sen erityisen ja sanoin puolisolle, että en oikein ymmärrä, mutta tässä paikassa tuntuu jokin. Menin aivan virran reunalle ja silloin näin vilukon. Yksi pieni kukka.

Mie ihastuin, polvistuin kuvaamaan. Kaunis, herkkä. En ollut aiemmin nähnyt vilukkoa, vaikka se on Lapissa melko yleinen.

Carl von Linné antoi Vilukolle lajinimen. Parnassia palustris. Parnassosvuorta Kreikassa pidettiin antiikin aikana Apollon ja runottarien asuinpaikka. Vilukko, runollisen kaunis kukka.

Kun reissun jälkeen menin kotijokeen uimaan, löysin rannalta tuppaan vilukkoja. Nupullaan olevia, täydessä kukassa ja kukintansa jo päättäneitä.

Tätä se on, elämä. Luonnossa sen näkee selvästi. Samassa on uuden alkua ja päättyminen, syntymä ja kuolema. On aika olla nupulla ja aika kukkia. Aika painua lepoon. Ja päättyminen kantaa mukanaan uuden alkua, siemeniä.

Vaikka en ennen pohjoisen reissua ollut nähnyt meidän jokivarressa vilukkoja, varmasti ne ovat kukkineet joskus aiemminkin. Mutta minun silmäni aukenivat nyt.

Joka päivä, kun käyn uimassa, käyn katsomassa vilukkoja. Tänä aamuna vielä kolme oli kukassa.

Tarvitsin pohjoisen reissun, että näin kotirannan ihmeet. Lähellä olevia kukkia ihastellessani voin palata kokemukseeni Jääräjoen varrella. Siellä koettu erityisolo kuulostaa ehkä vilkkaalta mielikuvitukselta, mutta minulle se oli ja on totta.

Vilukosta tuli minulle kukka, joka muistuttaa kauneuden kokemuksen syvyydestä. Ja joka oivallutti enemmänkin. Muistamaan virran, juureni ja että olisin levossa se, mikä olen. Mikä minut on tarkoitettu olemaan.