– Poimi äidille varvioita.
Tasan 15 vuotta sitten näin unen, jonka muistan yhä:

Hanna-siskoni sanoi minulle
– Poimi äidille varvioita.
En oikein ymmärtänyt ja hän sanoi uudestaan
– Poimi äidille kimppu varvioita.

Kuljin unessa huhtikuisessa metsässä ja mietin, mikä on varvia.

Metsä oli koivikko. Aurinko paistoi valkoisiin runkoihin. Kuljin ja kuljin. Oli valoisampaa kuin kevät. Koivikko oli hiljainen, maassa kulottunutta ruohoa.

Sitten näin ne, varviat. Niitä kasvoi siellä täällä. Pitkävartisia vaaleanpunaisia kukkia. Kukkien terälehdet olivat läpikuultavia, hauraita. Nämä ovat varmasti varvioita, ei täältä muuta voi poimia, ajattelin.

Ja mie poimin vaaleanpunaisen kimpun.

Heräsin. Sinä aamuna minulla oli aika äitiyspoliklinikalle, olin viimeisilläni raskaana. Hoitohuoneessa kuunneltiin vauvan sydänääniä. Kuului vahva elämän syke.

Odotimme kätilöä aulassa. Puhelimeni soi. Hanna-sisko soitti ja kertoi, että meidän mummo, äidinäiti oli kuollut.

Hiljainen koivikko, valkoiset rungot. Suru. Mummo. Äiti.

– Siksikö sie pyysit mua keräämään äidille kukkia? Lohtukukkia.

Seuraavana päivänä syntyi meidän Touko. Kevättalven poika. Ilo. Mummoni hautajaisissa hän sai levätä äitini ja suvun tätien syleissä, tuoda lohtua.

Huomiseksi leivon kasiluokkalaiselle synttärikakun. Viikonloppuna kävin tervehtimässä äitiäni hoivakodissa. Äidillä oli vaaleanpunainen neuletakki yllään.

Onko sinulla jokin uni, mikä on jäänyt erityisesti mieleen?