Luovuudessa on vähän samaa kuin unessa. Sitä ei voi pakottaa, mutta sen eteen voi tehdä töitä.
Luovuus tarvitsee tilaa, se häiriintyy kiireestä.

Unipuuskista ei ole paljon kokemusta, mutta oli hykerryttävää seurata sanallista luovuuspuuskaa. Toisen sanataiteilu inspiroi itseäkin.

Kolea päivä. Lapsi (tuolloin 4v) istui kotisohvalla ja katsoi isänsä lintukirjaa. Kädet levisivät ihmetykseen:
– Oon nähny aivan aaivan harvinaisia lintuja. Täällä lintukirjassa.

Käsi kääntää sivuja, sormi pysähtyy harvinaisuuksiin, joita lapsi alkaa lopottaa solkenaan.
– Harmaakuikka, valkokuikka, punarintaruskeakuikka, selkävalokuikka.

Näen mielessäni vesilinnun, jonka selässä vilkkuu varoitusvalo.

Uusia harvinaisuuksia putoilee tasaiseen tahtiin.
– Mustarintapunakärkirastas, valorantinen (heti yksi suosikeistani), valorantakuikkanen, viharintavadelintu, vaaleamustakälkyrastas, merikukkakotka, vesivaltolintu.
Lintuja, niitä harvinaisia, löytyy lisää ja lisää.
– Vihreäpäähöyhes, valkoselkäjoutsen, kuikkarintanen, marjoselkätikkanen, se on semmonen naislintu.
En ehdi kirjoittaa kaikkia ylös.
– Keltatikkapöllö…

Kyllä lintukirja on ihmeellinen! Sieltä löytyvät jopa laulusirkkaselkänen ja harmaakurkivarpunen.
Lapsi sulkee kirjan ja yllättää halauksella.
– Tuli hyvä olo, kun sain sanoa sulle niin paljon harvinaisia lintuja.
Minullekin tuli.