Pidän sylissä, lämpö nojaa lämpöön. Vauvan paino rintaani vasten. Seuraan, miten pieni hengittää, huokaisee syvään. Sormet sormeni ympärillä puristavat lujasti ja hellittävät.
Miten rakas on tämä pieni. Ihmeellistä, että saimme hänet. Kotiin, syliin, sydämiin.

Vähän ennen utukatseen syntymää laitoin sängyn valmiiksi, pesin pieniä vaatteita. Minussa asui levottomuus, joka vuorotteli luottamuksen kanssa. Jos sänky jääkin ilman nukkujaa. Jos näitä vaatteita ei tarvitakaan. Miten kohtaan vauvaa odottavien sisarusten katseet?

Ja sitten taas luotin. Ennen kuin hän oli elänyt päivääkään, olivat kaikki hänen päivänsä luodut. Minulla ei ole valtaa laittaa sydäntä sykkimään. Kaikilla rakkailla, niin lähellä kuin kaukana, on tarinan alku ja loppu, minullakin. Ja siinä välissä on tarkoitus elää. Ei pelätä, vaan elää.

Menetykset tekevät araksi. Jotkin askeleet piti kulkea uudestaan, että luottamukselle tulisi tilaa. Muistin sen, kun kylmä viima puhalsi paljaiden koivunoksien lomitse. Tähdet olivat liian kaukana.

Tyhjä. Se on ei mitään. Vesi, joka valuu sormien välistä, silmistä. Itku, jota ei kukaan näe. Tyhjä. Se on veri, joka pakenee. Elämä, jota ei nosteta syliin. Kysymykset ovat tyhjät ja vastaukset – niitä ei ole. Hiljaisuus ei kysy, saako tulla. Se katsoo surullisin silmin monitoria, joka ei toista sykettä. Sitä ei ole.

Kohtu tuuditti tyhjyyttä. Minä tuuditin haavekuvaa, joka lensi taivaan keinuihin keinumaan.
Metsän ovi on auki hitaiden askelten tulla. Kuusten pisarat tipahtavat maahan asti. Viielä sammal kuivaa kasvot. Kuinka paljon onkaan metsät ottaneet vastaan ihmisten tarinoita. Salaisuuksia. Antanut tuulten hyväillä. Siivilöinyt valon lempeäksi.

Ja sitten. Toisessa hetkessä, tässä, sylissäni on kevät. Se on täynnä valoisia askelia, jotka vielä uinuvat. Sormet, varpaat, hennot ripset. Tumma, syvä katse kuin tunturilähde. Huulen kaari ja suu, joka aukeaa ahnaasti saadakseen lämmintä maitoa.

Ettenkö olisi väsynyt tai kivun tuttu. Vanhemmuuden matka ei ole pelkkää kimallusta ja ilohuurua. Mutta se on myös levollisuutta, kun tietää, että kaikella on aikansa. Tarkoituksensa.

Kesäyön valossa peittelen pientä lempeällä peitolla. Yhdessä hengitämme ikkunan takaa kotimetsää ja lintujen laulua. Nyt kesän aamutähti on lähellä, sylissäni.

Vauva sulkee silmänsä, hengitys tasoittuu unituhinaksi. Enkä mie ymmärrä tätä onnen määrää, mikä meille on suotu. Että ollaan elämän herkimpien ja syvimpien äänien ympäröiminä. Eikä mihinkään ole kiire.