Ison tehtävän edessä. Tunnen itseni pieneksi, pienemmäksi kuin vastasyntynyt. En ole sankari täynnä rohkeutta. Enkä se, joka sanoo, miten kaiken pitää mennä.
Pinnan alla virtaa. Tiimalasiputous mittaa veden aikaa, vaikkei sitä jään alta vielä näy. Toisen pinnan alla sykkii elämä. Kuka lapseni oletkin, haluan ottaa sinut syliini, hoitaa hellästi. Joka päivä olemme sitä askelen lähempänä, pikkuinen ja mie. Ja kaikki ne sylit, jotka sinua odottavat.
En ole ensimmäistä kertaa ison tehtävän edessä. Kokemus ei tee siitä helpompaa, päinvastoin. Matkakumppaneina ovat tieto kivusta, epävarmuus, myös aiemmat luopumiset. Kallion syvät uurteet, joiden yli vesi virtaa.
Jokaisella elämällä on tarkoitus, lyhyemmällä, pidemmällä…kaikilla. Sinun ja minun elämä on lahjaa. Joka hetki se on sitä, vaikkei se aina siltä tuntuisi. Pidetään lahjastamme hyvää huolta.
Käymme syntymän läpi yhdessä, vauva ja mie. Ja mieheni. Emme ole yksin, se tieto lisää luottamusta. Ja tiedän monen elävän mukana, kun se hetki koittaa. Käsivarret kannattelevat.
Synnytyssalissa vaiheiden jälkeen kätilö ottaa vastaan, nostaa rinnalle ja laittaa pienelle ja minulle lämmintä peittoa ylle. Tämän hetken ajatteleminen tuo valoa. Kiitos kaikille niille kätilöille, jotka ovat vuosien varrella olleet yhdessä syntymän ihmeen äärellä – auttaneet, kannustaneet, hoitaneet.
Jokainen meistä on tänne kerran syntynyt. Syntymä on luonnollinen tapahtuma, jossa elämän voima on läsnä. Vaikka tarvitsen tehtävääni paljon voimia, tuo elämän voima, joka minussa ja pienessäkin virtaa, ei ole minusta. Se ei ole minun työni tulosta.
Tiimalasiputous sulaa vähitellen, odottaa kevään lämpöä. Kuuntelen veden kohinaa, se on vauvalle tuutulaulua. Kerään metsän keskellä itseeni tyyneyttä, ja virratkoon aika, miten se virtaakin, toivon luottamusta.
En se ole mie, joka saa kevään silmut aukeamaan. Olen vain pisaraosa elämän virtaa. Siinä virrassa minun ja puolisoni tehtävä suojella pientä elämää, kasvaa vierellä, rakastaa. Ja kun nuppu puhkeaa kukkaan, kiittäen ihmetellä.