Rakas vanhaihminen kaipaa kotiin. Puheesta on vaikea saada selvää. Erotan, että puhuu joesta, joka pitää ylittää. Hoivakodin huone ei ole yhtäkkiä tuttu. Hän kaipaa sinne, missä kuuluivat arjen tutut äänet. Räsymattojen pirttiin.

Sanon, että hänellä on ollut elämässä monta kotia. Luettelen niistä osan. Hän kuuntelee ja sanoo
– Ihmeteltävän monta kotia.

Mitä, jos minulta menee muisti? Tai kävely, ääni, jos heikkenee näkö. Tai olen kovin kipeä.

Millainen olen vanhana?
Toivon, että saavutan vanhuuden, toivon, että se on hyvä.

Kunpa silloinkin olisi paikka, missä asua ja missä olisi ihmisiä, jotka välittävät.
Nyt voin useinmiten mennä ja tulla. Vanhana minua ehkä viedään ja tuodaan, aina ei välttämättä kysytä, haluanko.

Toinen rakas vanhaihminen istuu lähellä huoneen ikkunaa. Pihalla hoitaja ulkoiluttaa asukkaita, kopauttaa ikkunaan. Hymy. Toinen hymy. Kädet liikahtavat tervehdyksiksi.

Joku kaipaa äitiä. Hoitajat tietävät, että äideistä puhutaan paljon.
Yksi virkeä, jo lähes satavuotias, kertoo minulle, että hänen äitinsä on kuollut. Vaikka käsitän, että siitä täytyy olla jo pitkä aika, tulee olo, että pitäisi ottaa osaa.

– Hei Aarne, miten mennee?
– Mennee, miten mennee, Aarneksi puhuteltu vastaa ja kääntyy katsomaan äitiäni ja minua. Hän kysyy, kuka minä olen.
– Ai Ailan tyttökö? On teissä samaa. Yhtä kauniita.
Sanat yllättävät ja näen, miten äitikin ilahtuu.
– Aarne on kohtelias ja sanoo aina jotain mukavaa.

He kaikki ovat eläneet lähellä tätä maata. Elävät yhä.

Ikkunanäkymä. Elämä kutistuu. Ja se laajenee pienten eleiden merkityksellisyydeksi, katseen, sanan, sävyn. Että joku kopauttaa ikkunaan.

Koti. Vanhemmat. Lapsuus, oma ja/tai omien. Elämän lopulla tärkeät asiat kaartuvat lähelle sitä, mikä oli alussa. Kohti valoisia aamuja.

Ehkä minun iässäni aletaan katsoa, mitä on tehnyt, mitä haluaa vielä tehdä ja mikä jää kai tekemättä. ”Urapolkuni” on hiljalleen kulkeva ja omanlainen. CV kertoo tarinoita, satuja, soljutelmia. Kohtaamisia. Metsää, järviä, vähän tunturia, virtojen varsia. Kertoo kodin kielellä.

Ehkä sitten, kun olen mennyt. Vuosia vuosia sen jälkeen, kun minua ei täällä enää ole. Ehkä silloin joku, joka on kauttani tänne syntynyt, puhuu hiljaisissa päivissään siitä, mikä on ollut lähellä. Kodista. Äidistä. Isästä. Välittämisestä. Valoaamusta.

Tärkein Curriculum Vitaeni – syli, syli ja syli –