– Levosta nähtiin vain unta.
Tällaisen vastauksen sain, kun kysyin, muistuuko (juuri kuulemistani) rankoista savotta- ja uittoajoista jotain hetkeä, että olisi istahtanut kivelle tai kannon nokkaan ja olisi vähän aikaa tuumaillut ja vetänyt henkeä.

Olin alkuviikosta pitämässä ensimmäistä tarinallista Valoisat muistot -hetkeä ikääntyneille.

12-vuotiaana savottataipaleensa aloittanut kertoi, että työaika oli maanantaista lauantaihin ja ruoka- ja kahvitaukoihin käytetty aika piti maksaa sunnuntaisin takaisin työtä tekemällä.

Miten sellaisessa on ihminen jaksanut?

Kun kysyin muistoja ystävyydestä, iäkäs mies muisteli, kun auttoi savottakaveria leikkaamalla hänen hiuksiaan.
– Yhesti kun vetäsi, niin täit lähti juoksemaan. Sama se oli, kun kaveri leikkasi minulta, pesäke löytyi. Naiset eivät leikanneet hiuksia lyhyeksi, niillä juoksikin täit pitkin selkää.

Aikamoinen muisto, eikä ehkä juuri sellainen valoisa muisto, jota olin ajatellut tarinoihin käyttää. Sainpahan oppia, että ei oleta mitään etukäteen. Kyllä meitä yhdessä naurattikin täimuistojen ”valoisuus”.

Löytyi sieltä myös uintimuistoja ja leikkejä rannalla, evakkomatkan jalkapallopeli, paperista punotut laivat, hetkiä luonnossa, evästauot ja marjamatkat. Ja se hetki, kun palasi evakosta takaisin kotiin.

Eilen kävelin ikäihmisten muisteleman uimarannan läheisyyteen, myllypoukamaan. Ei siellä ole enää aikoihin uitu. On uudet uimapaikat.

Käyn, jos mahdollista, aina paikoissa, joihin tarinat liittyvät.

Laitoin pitkäkseni ison kuusen juurelle. Suljin silmäni ja kuvittelin lapsia rannalle iloitsemaan kesästä. Kun avasin silmäni, oli tullut jo pimeää. Olin nukahtanut tovin.

”Levosta nähtiin vain unta.”

Katsoin tummuneita puita. Kuuntelin Vanttausjoen kohinaa. Kuusi huokaili, tuuli heilutti sen oksaa lähellä kasvojani.

Olin oppimassa ikäihmisten parissa, todellakin. Ajat ovat erit.

Mutta kyllä ihminen tarvitsee lepoa kaikkina aikoina.

#valoisatmuistot