Ystäväni, tunturien vaeltaja, oli jättänyt vielä yhdet terveiset välitettäväksi minulle.  

 

Meillä oli nuorena yhteinen haave: Mie kirjoitan tarinoita ja Anna-kaimani kuvittaa ne. Se oli valoisa, ihana haave, joka jäi vuosiksi elämän jalkoihin. Mutta muistimme sen. 

 

Tiesin, että Anna ei toivu sairaudestaan. Ystävä oli levollinen tämän totuuden kanssa, vaikka olisi halunnut vielä elää. Kun taiteilija, luontoihminen, rakas ystävä oli lähdön kynnyksellä, yhteydenpito häneen toisten ystävieni kanssa tiivistyi. 

 

Jossain viestissä muistelin, hymyilevin ajatuksin, yhteistä nuoruuden haavetta. Anna ei vastannut tähän viestiin, ei ehkä enää jaksanut. 

 

Nyt sain siihen vastauksen. Ystävä oli jättänyt minulle yli 60 pientä maalausta. En ole vielä nähnyt niitä, ne ovat matkalla luokseni. Anna oli kirjoittanut kuvien mukaan nimeni ja lauseen: 

”Kuvitus vailla tarinaa.”

 

Se on kuin kutsu. 

 

Koskettaa, syvästi. Ystävä oli juuri noin ihana. Hän tiesi tarkalleen, miten muistaa toista. Ja antoi minulle lohduttavan tavan muistaa häntä. Antoi sen herkin siveltimen vedoin. 

 

Ystäväni, ehkä meän satukirja toteutuu vielä, kuviin punoutuu tarina, toinenkin. Tehdään se yhdessä.

Kiitos Anna, tunturien vaeltaja.