Soljutelma

Kuka olet?

Luonto tarjoaa kuvan. Katson kuvaa, kirjoitan…
Kuka sinä olet? Kuka sinä oikeasti olet? 
 
Et ole koulutuksesi, et ammattisi, et asemasi. Et ole -ton tai -tön, -isti, -inen tai -ssa. Et sanat tai hiljaisuus niiden välissä. 
 
Ja kuitenkin olet kaikkea sitä, mitä olet kokenut ja kohdannut. Lukenut, katsonut, koskettanut, kuullut, luottanut. Ne ovat osa sinua. 

Pieni ohikiitävä hetki ja olet eri kuin äskettäin. 
 
Olet suuren joen hiljainen laulu, kaihon viimeinen sävel erämaassa. Ja kurjen aamuhuuto sumuisella suolla. Olet jotain, mihin ei ole sanoja, runo, jota ei ole kirjoitettu loppuun. 
Olet se, mitä varten olet syntynyt tänne.  
 
Kerros toisensa jälkeen kuoritaan pois. Mitä jää? 
Aitous? 
Ilman suorittamista, pätemistä, oikeassa olemisen tarvetta, hyväksynnän janoa, ansaitsemista. 
Ilman halua tehdä vaikutusta. 
Ilman pelkoa. 
Missä voit olla sinä ilman pienintäkään häpeää? Missä olet kotona? 
 
Linnut toivat kevään koivikkoon. Valo tulvii lehdettömien puiden lomitse.  Kuusivanhus ojentaa kätensä ja sinä kummarrat. Hengität metsää. Puun pintaan jäkälä kirjoittaa elämäkertaa. 
 
Sinä kysyt, kuka minä olen. Tässä ajassa, tässä paikassa? 
Tiedät vastauksen 
– kerrokset sulavat pois siellä, missä on rakkaus. 
 
Rakkaus. Ei se, joka syttyy ja sammuu, hehkuu ja hiipuu. Ei se, mikä itketään lauluihin tai maalataan kuviin, kirjoitetaan sivujen alkuun, lukujen loppuun. Vaikkei sitäkään pidä sulkea pois, halveksien. 
 
Mutta näe, mitä olet. Näe kaiken läpi ja syvyyksiin. Ota syliin. Opettele näkemään. 
Anna elämää suuremman rakkauden tehdä ehjäksi sen aidon, mitä olet. 
Ole rauhassa sinä. 
Kohtaa ystävällisellä lempeydellä. Itsesi, toiset. 
 
Eikä sinun tarvitse enää kysyä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *