”Kivet välkehtyy eläviksi linnuiksi.” Siitä on jo aikaa, kun lapsi kertoi tarinaa, jossa tapahtui näin ihmeellinen asia. Kivet muuttuivat, ei kun ne välkehtyivät- eläviksi linnuiksi. Välkehtyä on kiehtova sana. Jotain valoisaa tapahtuu vähän yllättäen. Välkehtyminen on välähdyksen ja pilkahduksen välimaastossa.

Kivistä tulee eläviä lintuja. Jos mie jostain olen onnellinen, niin ainakin siitä, että olen kuullut lasten tarinoita, lasten sanoja, lauseita. Harmillista, että en ole aina antanut tarinoille tarpeeksi aikaa. On ollut jotain omaa tähellistä tekemistä. Onnittelen kaikkia teitä vanhempia tai muita aikuisia, jotka pysähdytte kuulemaan lasta. Lapsen vierellä voi kokea, miten kivet välkehtyvät eläviksi linnuiksi.

Ehkä tämä lapsen kertoma tapahtuma löytyy joskus jostain tarinastani. Lapsen tarinassa se jo on.

Luin hiljattain isäni kirjoittamia ajatuksia ja runoja. Tiivistin yhden runon vähän lyhyemmäksi. Isä kirjoitti kivestä, hän toivoi, että kivi saisi olla edelleen kivi. Äänitin tämän isän sanoista mukailemani runon. Sitten minulla syntyi ajatus, se välkehtyi mieleeni.

Olen kertonut unesta, jossa isä sanoi minulle: ”Jäljet päättyvät Muotkajokeen, jatka sinä siitä eteenpäin.” Tämä lause on ollut mielessäni pitkään, isän kuolemasta on jo 17 vuotta. (Jos miettii isän lähdön tuomaa surua, se ei tunnu niin vanhalta.) Niin, olen miettinyt, mitä tuo lause voisi tarkoittaa. Yhä ajattelen, että pohjoisessa on joki, joka yhdistää minua ja isää. On mukava ajatella niin. Haaveeni on joskus vaeltaa tuon joen vierustaa ja tuntea, miten minua lähentää isääni se kokemus, miten luonnossa voi olla vapaasti se, kuka on. Sammalet ja kivet eivät arvioi, mittaa, vaadi tai tilastoi. On levollista olla.

Mutta nyt se ajatus, mikä piirtyi mieleeni isän tekstiä lukiessani: Tässä ovat yhdet isän jäljet. Ne hiljenivät, kun vaeltajan matka päättyi. Kirjoitetut ajatukset. Jäljet niistä yhä on, voin jatkaa niitä ja jakaa. Voin antaa niiden kulkea kellastuneista papereista eteenpäin, antaa niille äänen.
Tätä kirjoittaessani näen mielessäni isän, joka nostaa hetkeksi katseensa Hesarista tai Herman Hessen Lasihelmipelistä ja sanoo lyhyesti, jämptin hyväksyvästi: ”Hyvä Anna!”

Ehkä jatkan muitakin jälkiä. Meillä ihmisillä on helposti enemmän mielipiteitä toisten elämästä kuin omasta. Isäni oli lakimies. Hänen yksi vahvoista ajatuksistaan työssä oli, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Yritän muistaa tämän, kun kohtaan ajatuksen, joka on eriävä omani kanssa. Voin pitää omani, mutta samalla kunnioittaa häntä, joka ajattelee toisin.

Ymmärrän hyvin isän kirjoittaman toiveen rauhasta olla se, mikä on. Se on sitä samaa toivetta, kuin olla hyväksytty, myös omissa silmissään. Tai ehkä ennenkaikkea juuri itsensä edessä. 

Voi olla, että lukemani pieni runo hukkuu monien sanojen ja äänien sekamelskaan. Se on silti osa tässä aikakaudessa käytävää keskustelua. Se on muistutus siitä, että elämässä on asioita, esimerkiksi syviä arvoja, joita kannattaa säilyttää. Että kivi saisi edelleen olla kivi. Ja toisaalta elämässä on muutosta niin kuin lapsen eläväksi välkehtyvät linnut.

Runon sanat luontoäidin povessa olevasta minäkivestä, sydämestä, tarkoittavat minulle asennetta, jolla kohdataan lähimmäisiä, eläviä olentoja, luontoa -kaikkea elävää. Se tarkoittaa rakkautta, joka huolehtii toisesta, antaa tilaa ja on totuudellinen.