– Ne meni silmille. Ne oli sähköset ja tuntu inhottavalta silmillä.

Hyvä perustelu. Aikuiset eivät aina ymmärrä käytännöllisyyttä. Tietynikäisissä lapsissa on lappilaista sole ko tehä-henkeä. Jos kerta etutukka haittaa, leikataan pois. Joillakin lapsilla tämä vertaansa vailla oleva omatoimisuus kestää pidempään.

Näin, että lapsella oli jokin salaisuus. Hän istui tiukasti sängynlaidalla, vaikka pyysin aamupalapöytään. Ei hievahtanutkaan, katsoi vain kulmiensa alta ja oli aivan hiljaa. En huomannut hiuksissa tuolloin mitään erikoista. En missään muussakaan kuin siinä, että lapsi ei suostunut liikkumaan paikaltaan. Kun hän lopulta nousi hitaasti seisomaan, hänen altansa paljastui vaaleita hiussuortuvia lepäämässä lakanan päällä. Kynsisakset rekisteröin sen jälkeen. Ja muuttuneen kampauksen vasta sitten.

– Voi hyvänen aika! Mitä olet tehnyt? Nyt sun hiukset on pilalla.
En sanonut niin. Huomasin, että lasta vaivasi oma tekonsa, ei hän muuten olisi yrittänyt sitä piilotella. Vaivasi, että oli ottanut kynsisakset ja naps naps. Ehkä häntä vähän kaduttikin. Ei siihen tarvinnut enää mielipahaa lisätä.

– Kävitkö sie parturissa?
– Mitä parturi tarkoittaa?
– Siis tarkoitin, että olet leikannut hiuksia.
Ja tähän lapsella oli syynsä, jonka hän kertoi. Hiukset menivät silmille.

Kieltämättä sähköiset hiukset kasvoja vasten tai silmillä tuntuvat inhottavilta. Iteomikas toimi ennen kuin mietti, olisiko ollut muitakin ratkaisuja kuin leikata suortuvat pois.
Lapset elävät hetkessä, sanotaan. Se on tullut useasti todistettua. Minua nauratti ja vähän harmitti yhtä aikaa. Otin hiustupsun käteeni ja katsoi sitä kaihoten. Muistui mieleeni muitakin tapauksia. Sillä kuopus ei ollut ensimmäinen meidän perheessä, joka kokeili leikata hiuksensa itse. On tätä tapahtunut muissakin perheissä ja tulee tapahtumaan, sanonpahan vaan. Se on niin osa sitä, mitä on olla lapsi.

Muistan, kun kymmenisen vuotta sitten tyttö (silloinkin 4v) leikkasi hiuksensa ja meni katsomaan peilistä kuvaansa. Hän purskahti itkuun.
– Ne on ihan rumat. Joitakin päiviä lapsi kulki tonttulakki visusti päässään, mutta sitten asia unohtui. Kaikkeen tottuu ja hiukset kasvavat.

Viime keväänä pyysin puolisoltani, voisiko hän vähän tasoittaa hiuksiani. Seisoin keittiössä. Matti otti sakset, käveli taakseni ja leikkasi hiukset rennolla otteella. En kerennyt oikein tajutakaan, se tapahtui niin nopeasti. En analysoi tämän enempää lopputulosta, mutta sen verran, että hiuksista huomasi, että ne oli leikattu todellakin rennolla ja runsaalla otteella. Taiteellisesti erimittaiset hiukset ylsivät onneksi vielä ponihännälle. Mikäs siinä, kun ei missään edes kuljettu. Kaikkeen tottuu ja hiukset kasvavat.

Ajattelin tallettaa kuopuksen leikkaamat hiukset. Hypistelin niitä sormissani. Ehdotin tyttöselle, että menisimme yhdessä peilin eteen katsomaan, miltä hänen uudet etuhiuksensa nyt näyttävät. Arvelin, että lapsi ei ehkä ala itkeä niin kuin isosiskonsa joskus, mutta varmaan pieni katumus käväisee. Olin väärässä. Hän oli oikein tyytyväinen.