”Olemisen taito vaatii todesta ottamista.”
Luin tämän lauseen Annu Hahon kirjasta ’Mitä kärsimys opettaa elämästä?’ Jäin miettimään sitä.
Olemisen taito, todesta ottaminen, on yksi tärkeimmistä asioista, kun kohtaa ihmisen, jolla on kärsimystä. Fyysistä tai psyykkistä kipua, sairautta tai menetystä.
Elämän taitekohdissa kohtaamme sen, mitä olemme eläneet ja mietteet siitä, mitä meillä on edessä. On mahdollista tulla lohdutetuksi, kun kohtaa ihmisen, joka ottaa tarinasi todesta.
Annu Haho kirjoittaa, että kärsimyksen todesta ottamiseen sisältyy mm. se, että asettuu kuulemaan toista ilman ennakkoluuloja. Ei aseta ehtoja toisen kertomalle. Eikä torju toisen kertomaa, vaikka itse pelkäisi.
Olemisen taitoa on se, että tunnustaa olevansa epätäydellinen ihminen kärsimyksen edessä. Epätäydellisyys on helpottavaa. Ei tarvitse esittää, että ymmärtäisi täysin tai löytäisi kaikkeen vastauksen. ”Vastauksia löytyy harvoin, kuultu tarina voi haavoittaa, mutta kaiken paineen alla on eheytymisen siemen.”
Muistuu mieleen puhelu joitakin vuosia sitten, ja ne ensi hetket, kun olin kuullut läheiseni kuolemasta.
—puhuin, eikä ollut sanottavaa. Olin hukassa tavallisessa illassa, joka ei ollut enää tavallinen. Painoin puhelinta korvaani vasten lujaa. Jos se, mitä oli tapahtunut, pyyhkiytyisi pois. Ei tuntunut miltään, vain epätodelliselta.
Siksi oli hyvä tuntea puhelin korvaa vasten, se aistimus oli todellinen. Kuvittelin että sanat olisivat siten lähempänä. En hukkaisi yhtäkään.
Ja lopulta sanoja tärkeämpää oli se, että ystävä oli siinä ja kuunteli ne vähät sanat, mitä minulla oli. Kuunteli epätodellisuuden ja tuskan, joka oli nousemassa. Kuunteli hiljaisuuden, sen ensimmäisen siihen suruun.
Suru voi yhtäkkiä olla aivan tuore. Se voi olla kauan hiljaa ja sitten tulla tuoksussa, sävelmässä, säässä – lempeinä muistoina tai koskettaa niin, että sattuu.
Se yllättää vuosienkin jälkeen. Aivan arkisessa tilanteessa tuleekin itku.
Surussa voi muistaa hyvällä ja nauraa. Se voi nostaa vihan tai tuoda rauhallisen, tyynen olon.
Sanotaan, että suru muuttuu kaipaukseksi. Ehkä se ei muutu, vaan kaipaus on osa sitä. Mutta se on totta, että aika tekee tehtävänsä, surun terävät reunat pehmenevät.
Kuulla ja nähdä toinen todella. Se voi olla ihmisen vahvuus, lahja. Sitä taitoa voi myös opetella. Sen vaan tunnistaa, kun kohtaa ihmisen, jolla on olemisen taito ja aikaa kohtaamiselle. Sellaisen ihmisen lähellä on rauha.
Vastikään olin iltateellä ystäväni luona. Hänellä on olemisen taito. Ystävillä usein on. Tällaiset läsnäolevat kohtaamiset vahvistavat meitä olemaan ehjempiä ja levollisia.
Tämä aika, jota elämme, vetää meitä erilleen. Ja se sisältää kaipausta, ihmisenä ihmisen luo, ihmisten luo. Kaipaamme yhteyden tunnetta, kaikkialla ihmiset kaipaavat sitä. Kun tietää ja tuntee olevansa merkityksellinen ihminen edes jollekulle, se on paljon.
Lainaukset kirjasta: Haho Annu, Mitä kärsimys opettaa elämästä?, 2020. ”Kirja pohjautuu haastattelututkimukseen, johon osallistui parantumattomasti sairaita henkilöitä. Teoksessa osoitetaan, miksi meistä jokaisen kannattaisi kohdata kärsimys niin omassa kuin toisen elämässä. — koska silloin elämän rohkeus ja ilo saavat tilaa.”

