Äiti, leipää!

Ajatusvirrassani kulkevat yhtäkkiä vahvat sävyt. Luokseni tulevat hoiva, huolehtiminen, lempeys, kipu ja riemu. Tässä me olemme, äidin lapset ja Pentin lapset ja lastenlapset.

Äiti ja Pentti avioituivat kymmenen vuotta sitten. He ovat yhdysside kahden perheen välillä. Kokoonnuimme vastikään juhlistamaan heidän yhteistä taivaltaan.

Tunnen vahvasti elämän, sen arvoituksellisen, käsittämättömän sykkeen. Elän hetkeä, kun äiti oli vielä nuori. Tai vauva, kun sotasokea ja nuori nainen saivat ensimmäisensä.

Ja olen lähellä kumaraista, haurasta, rakasta äitiä, kun vielä kerran käännyn ovelta halaamaan ennen lähtöä. Tietäen, että iltaisin hän muistaa meitä kaikkia.

Pentin lapset laulavat isänsä tekemän unilaulun:
”Uku nukkuu sängyssä
leipä kännyssä.
Uku näkee unta,
että sataa lunta.
Kohta ompi valkeena
koko luomakunta.”

Näen Pentin Laulamassa lapsilleen. Se koskettaa. Se yhdistää. Meitä kaikkia on laitettu nukkumaan, kahden kodin tarinat yhdistyvät monella tapaa.

”Uku nukkuu sängyssä leipä kännyssä.” Sanat vievät lapsuuteen. Muistan, miten huusimme sängystä, peiton alta
– Äiti, leipää!

Ja äiti toi ruisleivästä kantapalan. Siihen oli sipaistu voita. Niin hyvää, niin turvallista. Ennen unta äiti tuli vielä vuoteen luo. Niillä kerroilla ei mietitty hammaspeikkoja. Oli äiti, ruisleipä ja turva.

Äiti lauloi pienestä kissanpojasta ja hiirestä, jotka juoksivat kilpaa. Ja äiti lauloi linnusta
”Pii, pii pikkuinen lintu, paleleeko varpaitas…”

Isäkin tulee muistoihin. Halaus, kevyt silitys päälaelle, joskus kipene huumoria
– Hyvää yötä. Väy väy.

Ilta on tärkeä. Se on yön eteinen, jossa raotetaan ovea unien tulla. Ilta siirtää päivän tekemiset ja tekemättä jättämiset unikehtoon.

Iltalaulut ovat rakkautta, ne ovat lämpöä. Lapsuuden unilaulut kulkevat mukana.

Lauletaan lapsille. Kerrotaan tarinoita.

Lauletaan isille ja äideille silloin, kun he eivät enää itse jaksa. Ja kun he vielä ovat.