Soljutelma

Ajatusvirtaa, tai ei

Tuuli on ollut levoton monta päivää. Se meinaa tarttua, tuo levottomuus ja syksyn matalampi virtaus. Kuin jotain tapahtuisi ja seisahtuisi samaan aikaan. Kummaolosta kuljen viikontakaiseen:

Sininen taivas, polttiaiset hyönteisverkon toisella puolella, pään alla lämmin varvikko. Makaan, levähdän ja hengitän. Pienen Palotunturin laella mie. Lapset juoksevat vähän kauempana. Vielä kauempaa muistuu mieleen sanat ja sävelmä ”…saanhan painaa pään rinteen jäkälään, suopursun tuoksu tuo unta.”

Levollisuus lähestyy pakottomasta ajatuksesta ja hengittämisestä. Siitä, että hengittää tunturin vapautta ja on aivan turvassa. Juuri nyt minulla on kaikki hyvin. On melko paljon, että ajatukset, nuo vikkelät linnut, vähän hiljentävät lentoaan. Pää ei muista liikaa, eikä ole huolissaan, unohdinko jotain.

Lepään, katsekin lepää. Näen kultaiset lehdet, niihin on syttynyt auringon valo. Lehdet kuin keijusiivet. Lento korkealle ja korkealle. Jos näkisikin kaiken vähän etäämpää, uudella tavalla. Keltavalosiivin lentäisin. Hymähdän ja olen maankamaralla, tunturivarvikossa.

Joku kulkee vähän alempana kanervikossa. Mies, jonka seurassa tunsin heti turvallisuutta ja ajan myötä opin rakastamaan, tuntemaan syvemmin. Kairan kasvatti. Nousen ja liityn seuraan. Ja minua seuraavat muutamat pienemmät jalat, nopealiikkeiset.

Maisema lipuu meihin ja me olemme siinä. Ehkä aurinko kultaa jotain meissäkin, niin kuin riekonmarjan keijusiipiä. Männyn käkkyräoksat tuovat mieleen ajatukseni, usein monimutkalliset. Jään jälkeen ja nautin siitäkin, että voin kulkea yksin. Unohdun hetkeksi siihen yksinoloon ja luonnon puheeseen.

Harmaassa autiotuvassa ovi on auki, minua odotetaan.

Harmaa autiotupa. Harmaita, hopeisia suortuvia on ilmaantunut lisää hiusteni sekaan. Autiotupa. Sellainen se minun pääni myös välillä on, yksinäinen ja tyhjä. Mutta tunturin laella, autiotuvan portailla seisoo mies ja ojentaa kättä. Riekonmarjoja. Maistan ensi kertaa elämässäni. Musta marja on laimea ja luontokas samalla kertaa.

”Että oli minulle poiminut”, minussa hypähtää.
– Tulithan sie jo, yksi vikkelistä huokaisee vähän turhautuneena.

Mukava olla joskus odotettu.      (nauruhymiö)

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *