Esimerkiksi silloin, kun hän vielä oli täällä. Ja miten erilaista kaikki on, kun hän ei enää ole.

Tai aika ennen kuin kohtasimme. Tai sen jälkeen kun saimme lapsen. Ja niin edelleen. 

 

Sama on yhteiskunnassa, siinä omassa miniympäristössä kuin myös laajemmin, lopulta koko maailmassa. 

 

Isompien kuvioiden hahmottaminen vie kauemman aikaa. 

 

Välillä on olo – niitä olojahan on. Että tapahtuu jotain suurta. Jotain on meneillään tai tulossa. Siitä ajatuksesta ei saa otetta, se lipuu päivien soljuntaan. Mutta se ajatus ja tunne on. Itsepintaisestikin. 

 

Joskus kysyy, pitäisikö minun valmistautua johonkin. Varautua. Tietää enemmän. Nähdä jotenkin paremmin. Herätä todellisuuteen. 

 

Metsässä ajatus avartuu. Aukeaa korkeammalle ja syvemmin. 

 

Jotain on aina menossa. Se on hyvä tiedostaa. Mutta tässä ja nyt ei ole mitään hätää. 

 

Kuusen oksa heijaa kevättalven tuulessa. Lunta putoilee oksilta. Tässä mie olen. Polun mutkan takaa avautuu uusi maisema, mutta minä hengitän nyt tätä. 

 

Tätä puuta, tätä taivasta, tätä olemista. 

 

 

Jotain, mikä oli, 

ei ole enää 

 

mikä tulee, ei vielä ole 

 

kuin virta 

muuttuu

  aika

      oleminen

          elämä

              minä 

 

löytää pysyvää, siitä on kyse 

 

    rakkaus suurin niistä