Kuulin ajatuksen, että matka toivosta pelkoon on yllättävän lyhyt.
Entä matka pelosta toivoon?
Mikä auttaa ylläpitämään toivoa?
Meissä ovat tuulet, ne lempeät. Ja nekin, jotka pieksivät raekuuron lailla. Myös kesäyön pysähtyneet hetket, kun valo ja tuuli puhuivat samaa tarinaa yhtä hiljaa.
Joskus meissä on kaipuu, että tuuli puhaltaisi. Pois, pois. Se on kipeä hetki, kun tyhjyys on melkein enemmän kuin pelko.
Jos silloin tuuli olisi hyvänä, silittäisi kuin lämmin käsi.
Nojasin mäntyyn ja katsoin tuulen pientä liikettä. Aivan rauhassa.
Tällä soljutelmalla kurottelin yhdenlaista ajatusta pelon ja toivon välillä.
Vaikka tuntuu, että ajatukseni on vielä kesken, kirjoitan sen näkyviin. Lausun ääneen. Tosin melko hiljaa, etten häiritse nukkujaista, joka vierelläni tuhisee.
Mieleni rauha
seitinohut
värisevä
pelko väistyy
valonkantamahetkessä
oksa,
kiinni puussa,
jolla on juuret,
kestää
siinä tuultensoittama
saa levätä
juurtua samaan toivoon