Somessa, LinkedInissä, tuli vastaan ajatelma. Kirjoittaja kertoi, että hän oli oppinut tärkeän viisauden mummoltaan.
”Nuorena sitä arvostaa älykkäitä ihmisiä. Aikuiseksi kasvaessaan oppii arvostamaan viisaita ihmisiä. Ja kun vuodet kuluvat, opit huomaamaan ystävällisten sydänten mittaamattoman arvon.”
Nyt jos koskaan tarvitaan viisauden lisäksi ystävällisiä sydämiä.
Elämä on sitä tavallista ja ei kuitenkaan. Pelko lymyilee nurkissa. En tarkoita arkiviisauden tuomaa varovaisuutta. Pelko hiipii mieliin joskus vähitellen. Se voi ottaa syleilyynsä ja halata niin kauan, että ajatukset eivät kulje tai juoksevat vimmatusti kehää.
Pelko voi laittaa varomaan toisia ihmisiä, läheisyyttä. Ja pelko laittaa varomaan empatiaa, jos sitä osoittamalla on vaarana leimautua joksikin, mitä ei ole tai johonkin ryhmään kuuluvaksi.
Onko kaiken pelon pohjalla hylätyksi tulemisen ja kuoleman pelko?
Elämässä kohdataan monenlaisia pelkoja. Kerran uni näytti minulle, mitä on pimeä. Sysipimeä.
Unessa jo elämänsä täällä elänyt ihminen sanoi, että näyttää tuskansa minulle sillä ehdolla, että olen liikkumatta enkä päästä ääntäkään. Lupasin olla hiljaa.
– Jos et ole hiljaa, sinä kuolet, ystävä totesi vakavana.
Syntymäkaupungissani sammuivat kaikki valot. Seisoin kaupungin sillalla, musta joki virtasi sillan ali. Oli pimeää ja minua pelotti. Ystäväni lähellä häämötti sen verran valoa, että näin, mitä tapahtuu.
Ystävä makasi sillalla ja hänen ympärilleen kerääntyi lauma susia. Sudet alkoivat syödä ystävääni elävältä. Katsoin hiljaisuudessa kammottavaa näkyä ja tunsin ystäväni valtaisan tuskan. En voinut mitään, että minulta pääsi pieni äännähdys. Tukahdutettu itku.
Sudet katosivat, ystävä nousi maasta ja kulki pimeässä minua kohti. Olin rikkonut sopimuksen ja edessäni oli kuolema. Pimeässä, sillalla. En voinut paeta.
Sain sanottua, että en voinut olla hiljaa, kun näin, mitä hänelle tapahtuu:
– Sinä olet ollut aina minulle rakas.
Uneen syttyivät valot. Uhka väistyi. Heräsin.
Uni se vain, mutta unta nähdessä se tuntui – nimenomaan tuntui – todelta.
Olen miettinyt, mitä uni minulle kertoi. Sen tunneviesti oli vahva. Se selkiytti ajatuksiani ystävästä, jonka kanssa oli ollut näkemyseroja. Uni kertoi siitä, että kun näkee toisen kokevan pahaa, ei tarvi tai saa olla hiljaa. Sen viesti oli myös se, että rakkaus on voimakkaampi pelkoa. Pimeys vaihtui valoksi.
Opettelen tätä rakkauden läksyä. Mietin tätä hämmentävää ja ristiriitaista aikaa. Sanat käyvät vastaan sanoja. Sanojat vastaan sanojia. Pelon varjossa rakkaus käy ohueksi. Osa meidän kansasta eristetään, jätetään pois junasta, että toinen osa voisi elää vapaasti ja turvallisesti. Suomessa. Näinkö se menee? Joku sanoo tietävänsä totuuden ja oikeat ratkaisut. Toinen kumoaa sen. Kuka kuuntelee?
Kaiken keskellä viisautemme on hiekanjyvääkin pienempi suuren edessä.
Voiko pelon varjosta astua pois? Levollisuuteen.
Voimmeko yhä nähdä toisessa ihmisessä aidon ihmisyyden ja olla nostamatta itseämme paremmaksi.
Voimmeko oppia huomaamaan ystävällisten sydänten mittaamattoman arvon. Jos voimme, silloin askelemme ovat rauhan askelia.