Ei anneta periksi.
Nämä sanat ovat pappani perintö, sellaiseksi ne olen ottanut. Ne ovat samalla mummoni perintö. Yhdessä he kulkivat tien, joka ei ollut kaikilta osin helppo.

Silti mummolassa käydessä siellä kohtasi myös leikkisyyttä, naurua ja iloa. Siellä kohtasi sydämestä lähtevää välittämistä ja rauhaa. Lintulaudan linnut ja Pokelan peltojen vihreän keinunnan. 

Pappa lähti puolustamaan isänmaan vapautta 17-vuotiaana. Samanikäinen kuin rakas Onni nyt, meän lukiolainen.

Miina räjähti, vihollinen tulitti. Pappa menetti näön ja toisen käden kyynärpään alapuolelta.

Pimeys. Mitä elämä voisi enää tarjota? Tyhjyys ja epävarmuus. Ei valoa, ei laineiden leikkiä, ei viululla soittoa, ei rakkaan kasvoja ja katsetta. Epätoivoissaan pappani yritti useamman kerran hypätä sairaalan parvekkeelta alas. Lotat saivat estettyä.

Lopulta yksi lotista pyysi (vapaasti papan kertomaa muistellen)
– Älä Matti enää valvota meitä. Sinulla voi olla elämässä edessä jotain vielä paljon parempaa.

Ne sanat rohkaisivat elämän tuskan keskellä elävää nuorta miestä.

Mummo kirjoitti papalle sairaalaan kirjeen, jonka lotta sitten luki sodan sokeuttamalle. ”Minä voin olla sinulle silminä.” Taimi ei kadonnut Mattinsa elämästä. Lotan sanat kävivät toteen, parempaa oli edessä.

Luonnossa on nyt ”vähän valon aika”. Minulle tutut metsäpolut ovat lumen tukkimia. Metsässä hämärtää nopeasti.
Sitä se on elämäkin välillä, tarvottavia polkuja ja hämärää.

Toivon, että emme vaipuisi pimeänkään aikana synkkyyteen. Uskon, että pappa sanoisi rohkaisevia sanoja. Ja että ei anneta periksi, luotetaan parempaan.

Talutin lapsena pappaa kesäisellä tiellä.
– Kerro minulle, mitä näet, kun minä en näillä silmillä näe.
Mie kerroin puista, Lappajärvestä, linnuista, viljapellosta, auringosta. Pidin kiinni papan sokeainkepistä ja kerroin sen, mitä tyttösenä osasin. 

Niin. Kerroin papalle valoisasta kesästä. Pappa, jolla oli koko ajan pimeää sanoi, että hän voi nähdä kaiken kuvailemani sielunsa silmin. Ehkä pappa näki lopulta jotain valoisammin kuin me näkevät.

Kirjoitan usein surusta tai elämän rajallisuudesta. Olen mielessäni vastustanut sitä. Yrittänyt, etteivät kynä tai näppäimistö hae sellaisia sanoja, etteivät ajatukseni kulkisi hiljaisilla poluilla.

Mutta lopulta annan virrata sen, mikä virtaa. Muistan vanhan neuvon ”Kirjoita sitä, mitä sydän käskee. Muuten se murtuu.”

Toiveeni on, että sanoissani olisi aina kuitenkin valo ja toivo. Ilman niitä elämä on liian raskasta. Ehkä mukana on välillä leppoisaa huumoriakin. On sitä, usein se vaan on niin tavallista, ettei sitä välttämättä huomaa.
Ellei satu olemaan joku ihan tavallinen virtanen tai sinne päin.