– Kestämistä.
Niin isä sanoi, kun miesystäväni soitti hänelle ja kertoi, että suunnittelimme yhteistä polkua ja ajattelimme kihlautua. Isä suhtautui myönteisesti ajatukseen ja toivotti samalla Matilleni kestämistä.
Se oli isän huumoria. Silti totta toinen puoli. Sen verran tättärähäärä mie olen, että on se välillä varmasti kestämistäkin ollut. Isä muistutti, että rakkaus on kärsivällinen. Sitä se on, ja lempeä.
Isä kävi usein Lapissa. Hän toi reissuiltaan joskus tuliaisina kelo-oksia. Jotain tenhoa niissä oli. Muistan, miten lapsena katsoin ja kosketin niiden harmaata pintaa, kuivien oksien mutkia ja juonteita. Isä huomasi tämän makoillessaan Hesarinsa kanssa olohuoneen sohvalla ja totesi kerran
– Anna taitaa olla ainoa, joka ymmärtää niiden arvon.
Ehken ollut ainoa, mutta talletin sanat kehuna.
Kun menimme naimisiin Matin kanssa, hääkimpussani oli yksi isän vuosia aiemmin tuoma kelo-oksa. Isän ja lapsen välit eivät ole aina mutkattomat. Elämän valinnat ja ehkä sellaisetkin asiat, joista minulla ei ole tietoa, vaikuttivat sen, että isän ja minun välilläni olivat ne tärkeimmät sanat menneet hukkaan. Hiljaisuuden takana välitimme. Mutta se oli vaikea sanoa. Siksi toivon, että isä ymmärsi kelo-oksan viestin hääkimpustani.
Ehkä isä ymmärsi. Kun lähdimme tuoreen aviopuolisoni kanssa lapsuuskotini pihasta häämatkalle, toiset vilkuttivat ikkunassa. Isä seisoi pihalla. Katsahdin häneen. Emme sanoneet mitään, mutta isän katseessa oli lämpöä. Kun vielä auton loitotessa vilkaisin pihaan ja isään, näin, että hän seisoi yhä samassa paikassa pää painuksissa. Isä näytti surulliselta.
Tuli se kevät, jolloin Lapin vaellusreissulta palasi isän rinkka ilman kantajaa. Hautajaisissa sanoin
– Isä, muistamme rakkaudella.
Laskin arkulle kukkalaiteen. Siinä oli se sama kelo-oksa, joka oli ollut hääkimpussani.
Isänpäivä. Paljon virtaa muistoja. Syttyy myös kynttilöitä. Haikeus, suru, eron tuoma ikävä. Lämpö. Rakkaus. Ja ilo. Rakkaus on väkevämpi kuolemaa. Tämän tosiasian muistaminen auttaa kestämisessä. Tänäkin isänpäivänä, jota vietämme yhä jatkuvan epävarmuuden keskellä.
Epävarmuus kuuluu elämään aina, ei vain nyt näinä vuosina. Nyt se on vaan ollut pitkään läsnä kuin alleviivaten.
Toivon. Ettei ihmisten välille tulisi puhumattomuuden muureja. Ettei mikään saisi jakaa kahteen leiriin tai hyvyys jäisi ilkeiden sanojen alle taistossa tautia vastaan. Ettei välittäminen ja empatia katoaisi. Siihen saa isäni tavoin toivoa kestämistä. Ja rakkautta, joka on suurempi kuin ihminen, korkeampi kuin ihmisymmärrys.
Kiitos Matilleni, lasteni isälle. Olet kulkenut vierelläni ja yhä kuljet. Lähellä. Rakastaen arjessa pienin, isoin teoin. Luottaen tulevaan, mitä se sitten tuoneekaan.