Jos tietää, että mustikoita tai mitä tahansa marjoja on, iskee levottomuus. Kun haluaisi poimia pois ne sieltä. Roppia ämpäriin. Sitä sitten koittaa luovia, että tuossa ja tuossa välissä ehkä kipaistaan, haetaan vitamiinit talteen niin kuin sanonta kuuluu. 

 

Käyn vauvan kanssa vaunukävelymatkan päässä, jos siellä olisi. Jonkun verran. Kumarrun poimimaan. Vaunuista kuuluu äänimerkki. Se tuuttaa, eikä lopeta, jos vaunu ei liiku joutuin. Ripeää askellusta kotiin asti. Kuumissani syötän vauvaa ja katson ämpäriä. Iltapalamarjat sentään! 

 

Toinen yritys ilman kuopusta. Vauva oli kuulemma aloittanut itkun melkein siinä vaiheessa, kun suljin kotioven. Pirteä pieni iltalenkki. Virtaska siellä taas pistelee kylätietä kuin singerinneula. Vauva rauhoittuu kotisohvalla äiskän syliin. 

 

No nyt. Kaikki optimaalisesti suunniteltu. Vauva on syönyt, röyhtäissyt. Vaippa vaihdettu. Piiperohan nukahtaa helposti autoon. 

– Käyvään kahtomassa, löytyiskö mustikkaa tai vadelmaa. Perillä.

Ropsis, ropsis, mikä ääni. 

Ei sankon pohjalle vaan auton ikkunaan. Sataa. Puoliso käy – varalta kuitenkin – kulkemassa vaaranlaitaa, eskarilainen pörrää auton liepeillä, mie istun autossa ja  kahton muutamaa puuta ja pusikoita. Enempää ei näe, soratie tuskin erottuu sadesumuisen ikkunan läpi. 

Vauva sylissäni nauttii lämpimästä maidosta. Mihinpä meillä kiire. 

 

Keltainen sateenvarjo keikkuu sadesäässä ja vauva lämpimästi kainalossa. Noppasen muutaman marjan suuhuni ja hipsin takaisin autoon. Noo, käytiin luonnossa kumminkin. 

 

Taas uusi ilta. Puoliso käy reissun vähän isompien lasten kanssa. Ei sattunut justiinsa sellainen maasto, joka notkuisi. Miten ne ihimiset löytävät ”ei tarvi kuin kauhoa” mehtiä. Onneksi oli hyvät retkieväät. 

 

Sataa, sataa. Vihdoin aurinko. Nyt. Kysyn ystävältä, missä kannattaisi käydä. Puoliso ratin taakse, kaksi tyttöstä matkaan vauvan kaveriksi, ämpärit autoon ja nokka kohti sinistä marjaa. Toiveikas ilmapiiri tössää hiekkatien puomiin. Se on stop. Valittiin väärä reitti mustikkamaahan. Toinen reitti on liian kaukana, auringonlasku pian kolkuttaa. 

 

Toiselle tielle, auto parkkiin. Vauva nukkuu ja lapsivahdit ovat asemissaan. Aikovat poimia mustikat läheltä autoa. Siinä näyttää kypsyvän puolukoita. 

 

Kuljen kivistä mättäikköä. Tuuli puhaltaa ötökät pois. Mahtava mustikkamaasto, miinus, että siellä ei ole marjoja. Tupas siellä toinen täällä.

– Jos tuolla vähän ylempänä, taas vähän ylempänä, ei vielä, mutta jos kohta…mietin ja tallaan maisemassa. Ihana olla ulkona. 

 

– Äitiii! Vauva heräs!! Äiti tuuuujjo! 

 

Tuo kelopuu, iso kivi, tuossa kaksilatvainen mänty, tuolla auto jo pilkottaa. Poimurin pussi pullottaa tuulen puhalluksista. 

 

Pysähdyn. Katson vauvan kokonaamahymyä ja pakahdun onnesta. Ehkä me vielä löydämme meän mustikkamättäät ja aikaa poimia.

Ja jos ei tätä enempää saataiskaan marjoja, meillä on sylissä jotain niin erityistä. Kultainen mustikkasilmä!

 

 

Ps. Lopulta puoliso (lähti yksin) noukki ämpärillisen. Kotona ilo.

Hyvää mieltä alkavaan syksyyn ja sopivasti marjoja ihte kelleen!