Soljutelma

Tyyni

Ole kuin vesi. Tämä japanilainen miete viehätti minua niin, että annoin sen levätä ajatuksissani. Annan yhä. 

Kun maailmalla ja kotimaassa velloo, kohisee ja sanpuukot lentävät, on mieltä tyynnyttävää ajatella vettä. 
 
Annan ajatuksen virrata kuin veden. 
 
Olla tyyni, rauhallinen poukama. Tai näyttää tunteidensa voima aaltojen vaahtopäillä. Seurata pisaroita, jotka satavat veden pintaan, itkeä suruaan. Niin voi tehdä. 
 
Kivi putoaa veteen ja syntyy renkaita. Renkaat laajenevat, laajenevat ja katoavat. Ajatuksetkin rauhoittuvat, kun annat niiden vapaasti mennä riittävän etäälle syntypisteestään. Ne sulautuvat pois. Kaikki ajallaan. 
 
Vesi peilaa kuvia. Ole kuin vesi. Millaisia kuvia minusta tai sinusta voi lukea? Mitä näkyy pinnalla ja mitä on piilossa syvyyksissä? Olenko kirkas vai samea vesi? 
 
Järvi, tunturipuro, hiljaa virtaava tumma joki. Meri. Merestä tulee usein mieleen Myrskyluodon Maija. Hän joutui luovuttamaan merelle rakkaimpansa. ”Meri jäljet lyö luotoon… Sanat liikaa ois ja joutaa lauseet pois..” 
 
Olen kirjoittanut usein surusta. Saatan kirjoittaa siitä yhä. Ehkä suru on äidinkieleni ja lohdutus sen kauneimmat runot. 
 
Ja ilo on minussa. Se leikkii kuin lapsi lätäköissä loiskien. Kiitollisuus. Joka päivä olen haltioissani kevään lahjasta, pienestä Aarni Ilo Sakariaksesta, jonka katse on kirkas kuin taivas ja tyyni kuin syvä, sininen vesi. 
 
Sellainen vesi voisin mieluusti olla, jossa aurinko leikkii. Sellainen, joka heijastaa valoa. Tai ainakin voisin nähdä valon kimmellyksen silloinkin, kun tuntuu että joka puolella otsikoista pöytäpuheisiin on vain varjoisat veet, niin varjoisat veet. 
 
Ole kuin vesi. Olen. Olen virtanen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.