Älä p.. vielä mene ohi!
Kari kiroaa juoksuradan varrella. Kiritän vauhtia, vierelläni oleva tyttö jää jälkeen. Viestijoukkueemme voittaa.
Katsomossa hurrataan. Maalissa isot pojat heittävät minua ilmaan. Ujostuttaa. Näen, että isä on ylpeä minusta.
Varjo-olo kuristaa kurkkua. Muistan kirjeen, jonka laitoin isän pöydälle kotona. Ja otin pois.
Olin kirjoittanut, että en halua enää kilpailla. Kirje päättyi sanoihin ”Rakastathan minua silti.”
Muistan, miten kirjoitin kirjeen ja lähdin metsään. Kun palasin kotiin, kirje oli avaamattomana siinä, mihin olin sen jättänyt. Isä ei ollut tullut vielä töistä, vaikka oli ilta. Otin salaa kirjeen taskuuni ja revin sen silpuiksi. Makasin huoneessani pitkään hereillä ja mietin ”En uskaltanut.”
Pieniä kilpailuja tuli ja meni. Juoksin. Kerran isä kertoi, että hän oli nostanut maljan ystäviensä kanssa. Tulevalle maailmanmestarille.
Kerran taas isä kysyi, kummassa juoksen mieluummin, radalla vai maastossa.
– Mehtässä. Siellä voi juosta niin, että kukaan ei näe. Vastaus ei ehkä ollut se, mitä isä toivoi. Tai luulin niin. Luin isän ilmeitä, tulkitsin. Halusin olla lapsi, jota rakastetaan.
Tavallinen kesäpäivä. Katsoin isää, joka makasi työpäivän jälkeen sohvalla ja luki Hesaria.
– Isä, en halua enää kilpailla.
– Asia selvä. Vastaus oli lyhyt.
Hypähtelin pihalle huojentuneena. Näin helppoako se olikin.
Mutta ei se ollut. Olin särkenyt jotain. Noussut vastaan isän unelmaa. Alkoi pitkä hiljaisuus. Menimme hukkaan toisiltamme. Minussa oli isäikävä ja pakenin häntä. Kuljin metsissä, heppatallilla. Istuin naapurimummon keittiössä. Varoin hetkiä, joissa olisin jäänyt isän kanssa kahden.
Asiasta ei puhuttu. Kuulin, miten isä sanoi puhelimessa valmentajani ihmettelyyn
– Se oli Annan päätös.
Iltapalalla isä ei enää pörröttänyt ohimennen hiuksiani. En kuullut sanoja
– Mitä se isäkullan erikoistyttö.
Ei meillä ollut vihaa. Ei toivottu toiselle pahaa. Oli vain sanat, joita ei löydetty tai sanottu. Oli isän elämä. Oli tytön elämä. Ja arki, jossa elettiin yhdessä toisten perheenjäsenten kanssa. Kaivattiin jotain, mitä ei puhuttu ääneen.
Kului vuosi, toinen, monta.
Istuin yksin keittiössä. Edessä oli syksy, jolloin muuttaisin kokonaan pois kotoa. Olohuoneesta kuului isän lempeä ääni
– Anna, olen ollut liian kova.
Se oli isän anteeksipyyntö. En saanut sanottua mitään. Katsoin ikkunasta ja itkin.
– Jos olisin ollut kovempi, sinä juoksisit vieläkin.
Tiesin, että se oli totta. Vaikka päätökseni lopettaa kilpaurheilu satutti isää, hän oli kunnioittanut sitä. Ymmärsin – hiljaisuuden takana hän oli rakastanut.
Isä on jo pois. Lähtö tuli eräänä kevättalvena. Kesken hiihdon tunturin rinteessä.
Unessa isä sanoi minulle
– Jäljet päättyvät Muotkajokeen. Jatka sinä siitä eteenpäin.
Mie jatkan. Kirjoitan tarinoita. Unilintu syntyi kesäyön valossa, tunturin rinteessä. Siinä jotain päättyi. Ja syntyi.
Unilintu kertoo rakkaudesta, mikä oli, vaikka sanat olivat hukassa.
Isä. Mie etsin ne sanat nyt. Kätken lempeästi tarinoihin.
Voi Anna rakas! Tätä ei kuivin silmin voi lukea 😥❤. Syitä ei lie tarvitse enempi selittää. 🤗
Kiitos ❤️
Yhteinen matka 🤗