Makoilin sängyssä ja odotin unta. Kasetilta kuului ’Sirkut Toivakasta, Lapin lasten lauluja’. Tallentui kuva Lapista, sen tuntureista ja puroista. Ehkä vähän idyllinen. Siihen oli hyvä nukahtaa.
Monet lapsuuden laulut jäivät mieleen. Yhden kehtolaulun (tekijää en tiedä) loppusanoja olen laulanut kuluneen vuoden aikana useasti. Ne sanat lauloin myös ystävälleni viestin välityksellä. Meille oli tullut sellainen tapa, että lähetin silloin tällöin ääniviestejä. Tämä laulu jäi viimeiseksi, jonka hänelle äänitin:
”Jätän suojaksi lapsen hennon
jäljen eilisen linnun lennon.
Voimas olkoon rusko illan,
untunen niittyvillan.”
Keväässä 2020 oli surua. Alkoi uhka taudista, yhteiskunta meni kiinni ja kaikkialla tuntui pysähtynyt hiljaisuus.
Minussakin oli hiljaisuus. Olimme odottaneet perheeseemme vauvaa, puoliso, lapset ja mie. Toive uudesta perheenjäsenestä, pienestä ihmeestä, valui tyhjiin. Kaikki minussa oli jonkin aikaa aivan tyhjää.
Tuli kesä. Ystävä laittoi viestiä, että hänen matkansa täällä ei ole enää pitkä. Hän pyysi käymään. Suru aukaisi taas oven. Luopumisen piti antaa tulla. Samoin tuli pysähtyneisyys, tuttu vieras. Hiljaisissa päivissä en osannut tarttua oikein mihinkään. Aloin huovuttaa, käyttää värejä. Huovutin surua pois.
Huovutusvillasta muovautui hahmoja. Oli niittyvillakesä, niitä kasvoi paljon. Kuljin luonnossa ja seurasin, miten tuuli keinutti valkoisia, pehmeitä palloja. Huovuttaessani mielessäni soi tuttu sävel ja Lapin lasten sanat ’untunen niittyvillan’. Siitä saivat nimensä pienet huovutushahmoni.
Ensimmäisen Untusen vein lahjaksi ystävälleni. Vein sen hänelle, vaikken tiennyt, elääkö hän päivän, kaksi, viikon. Ystävä painoi Untusen sydäntään vasten
– Anna, minä tunnen tässä sinun lämmön. Kiitos.
Ystävä piti Untusta lähellään. Ehkä siitä välittyi kaikki se, mitä olisin halunnut hänelle vielä sanoa. Ehkä se muistutti ystävää siitä kauniista ja arvokkaasta, mitä meillä oli ollut.
Huovutan Untusia ja talletan niihin laulun ja tarinoiden valoisia säkeitä. Talletan levollisuutta ja välittämistä. Huovutan myös sitä rakkautta, mikä kuuluu lapsille. Heille, jotka ovat lähellä tai jo vähän kauempana ja heille, jotka eivät tulleetkaan luoksemme. Ja lapselle, joka meissä kaikissa on.
Nukuin pienenä huonosti, usein isonakin. En ole maailman ainoa unikaipaaja. Siksi kirjoitan levollisuuden tarinoita, Unilinnun tarinoita. Siksi Unilintu syntyi. Ja siksi huovutan Untusia, unien kertojia.
Unilintu ja jokainen uniikki Untunen kantavat mukanaan samaa viestiä – toivon sinulle hyvää, paljon hyviä unia, voimia antavia levähdyksen hetkiä. Toivon luottamusta alkavaan päivään. Ja valoisia tarinoita Lapin luonnosta.
Olen aivan äskettäin avannut pienen verkkoputiikin. Sieltä voi ostaa Untusen tai unitarinan. Käyhän tutustumassa.
www.kauppa.unilintu.fi