– Tuo tieva tuolla, tuossa kohtaa, missä näkyy polun viimeinen mukka.
Poromies neuvoi meille paikan, minne ystävämme tuhkat oli ripoteltu.
Emme tunteneet poromiestä eikä hän meitä. Hän vain tuli paikalle samaan aikaan, juuri kun olimme saapuneet autiotuvalle. Liikutti, että yllättäen saimme tällaisen oppaan.
– Anna oli ainoa, jolle poromiehet tekivät valmiit polttopuut, muille ei tehty, mies kertoi ja katsoi kauas tuntureille.
Olimme tienneet, että ystävällämme oli paljon tuttuja ja että poromiehetkin kunnioittivat ja arvostivat häntä, pitivät ystävänä. Nyt kuulimme sen myös sanoista ja äänestä.
Mies, poropaimen, oli kuin viestintuoja. Saimme vielä terveiset Annalta. Kerroin miehelle, että isäni hiihto päättyi johonkin tänne kämpän pihalle melkein 20 vuotta sitten.
– Niin, se on se, kenelle Anna istutti pihlajan.
Poromies kävi näyttämässä autiotuvan takaa pihlajan.
Katsoin pihlajaa. Syvä hiljaisuus.
Ystävämme ei ollut kertonut meille, että oli istuttanut isän kuolinpaikalle puun. Pihlajan vieressä oli kelottunut keppi merkkinä.
Tappurin puurajan tuntumassa, jo harvemmassa kasvavien koivujen ja mäntyjen seurassa, kasvoi pihlaja.
Pihlaja on suomalaisten pyhä puu. Siihen liittyy uskomuksia. ”Pihlaja suojelee ja tuo hyvää onnea talolle pihapiireineen. Puun voidaan nähdä myös kuvastavan elämän kiertoa.” (Wikipedia)
– Miten tunsitkin ystävämme ja satuimme tulemaan tänne samaan aikaan, opastit tuon paikan ja näytit pihlajan…
Me kaikki tiesimme, että ei tämä kohtaaminen ollut sattumaa.
Ennen retkeä ajattelin, että kuljen avoimin mielin. Lähdin kuulemaan, mitä tarinoita tuntureilla on kerrottavana.
Ja mikä kertomus meitä odotti.
Ihan kuin ystävä olisi vielä halannut lämpimästi ja sitten nauranut sydämelliseen tapaansa silmät tuikkien.
Makasin matalassa kanervikossa ja katsoin pilviä sinessä. Ymmärsin miksi tässä, juuri tällä tievalla eli kumpareella, ystäväni koki olevansa kotona. Sisälläni läikähti ja vedet virtasivat.
Maisema oli jokaiseen suuntaan uskomattoman kaunis.
Siinä tuntureiden sylissä oli hyvä levätä.
