Hammasvalvojaiset, takana vaununsoutuyö. Oli kyyhkysen kujerrustakin, suu ammollaan naurua. Kaksi valkoista helmeä.
Jokaisella kasvukipunsa.
Jos kukaan ei kuule, on yksin.
Se on kipu, jossa kenenkään ei pitäisi kasvaa.
– Semmosta, sanoi Helli-ystävä usein ja keskusteluun tuli pieni tauko. Hyvä tauko, ainakin kahden ajatuksen mittainen.
– Olen hämärän illan lapsi, Helli kertoi. Hänellä oli näkö heikentynyt. Ilta tarkoitti sitä, että pisin osa elämän matkasta oli jo kuljettuna. Hellin sanat toivat hetkeen jotain avartavaa. En aluksi ymmärtänyt, mitä se oli, mutta ”hämärän illan lapsi” kuulosti surulliselta ja lämpimältä.
– Semmosta.
Nyt kun muistelen Helliä, ymmärrän lisää.
Sehän se siinä oli, että Helli sanoi itseään lapseksi. Se oli lempeyttä. Nähdä itsensä, nähdä se mistä on lähtenyt ja missä on nyt.
Helli puhui levollisesti todeten. Vaikka silmien heikentynyt näkö hämärrytti huoneet ja ikkunasta avautuvan maiseman, hän pystyi katsomaan lempeästi. Matka oli kuljettu, enää hämärä ilta. Vanhus näki lapsen, joka hänessä yhä oli, oli ollut koko matkan.
Ja Hellillä oli aikaa pitää taukoja.
Katson vauvaa, jolle hampaiden synty on työlästä. Silmiäni vähän väsyttää. Vielä enemmän on sumua, jos yritän ymmärtää, mitä nyt on meneillään.
En mie edes ymmärrä. Asioiden kakofonia. Sota, sähkö, lämmitys, sotekriisi, ilmasto, ruokapula, jodi, velka, variantti, käteisvara, nuorison paha olo.
Totuus on kipeimmillään siinä, mistä vaietaan.
– Semmosta.
Ehkä meistä moni tarvitsee ajatustauon. Tai tauon ajattelemisesta. Kännykän avaama maisema hämärryttää oloa.
Metsässä näkee, miten luonto valmistautuu lepoon. Sekin levähtää. Niin.
Hyviä ajattelemattomuustuokioita tarjoavat lapset. Vauvanvaunu hytkyy jalkavipellystä. Lapsi on pieni, polku alussa. Käsi aukeaa elämälle. Ojentautuu. Tarttuu aurinkosäkeniin.
Ilta illan jälkeen ymmärrän tietäväni vähemmän.
Mutta haluan Hellin tavoin osata nähdä lapsen. Tarttua säkeniin.
Valo on oleellista, niin kuin lepo ja lempeyskin.
Lempeys on viisautta. Tarvitsemme sitä nyt erityisesti.
Helli-ystävää muistellessa tulee ikävä äitiä.
Ja sisko laittaa viestin: ”Lähin juuri hoivakodilta. Peittelin äitin ja Pentin nukkumaan. Niin ne on osat vaihtuneet.”
Äitini ei enää peittele lapsia nukkumaan. Mutta kun ovi sulkeutuu, hoivakodin illassa äiti yhä muistaa, ajatuksin peittelee ”Jospahan säilyis äidin lapset kylmältä maailmassa.”
Hän ristii sormensa ja muistaa kurottelevat aurinkokädet ja pienet vipellysjalat vaunussa. Muistaa kaikki nekin, jotka ovat joskus ottaneet pieniä askelia hänen arjessaan.
Niin kuin lepo ja lempeys ovat oleellisia, niin on myös valo. Ja äidit.
You replied to this comment.
Kiitos Sie ♥️