Tänä aamuna kaikki oli vaaleaa.

En saa sanoja järjestykseen. Sanoja ei ole.
Kissa makaa aurinkopaikassaan, valo leikkii verhon läpi. Istun ja katson joelle. Jäälautat lipuvat tummassa vedessä. Ei tapahdu suuria.

Ja juuri tänä aamuna tapahtui suuria. Se suuri on tuo vaalea ulkona. Se on valo ruusussa, jonka sain siksi, kun olen äiti.

Ihmeellistä, jos voisi kuulla ruusun puhkeamisen.
Minulta se ei onnistu. Tänä aamuna kuitenkin tunsin ruusun hennon heräämisen. Katson joelle koivikon läpi. Kaipaan. Jäälautat lipuvat hiljaa pois.

Helposti ihminen luulee, että ei ole osa kauneutta, että katsoo aina ulkopuolelta. Kauneus on meissä sisällä. Koemme sen itsessämme, emme ulkopuolella.

Pääsin pitkästä aikaa käymään äitini luona. Kaunista oli se hetki, kun vanha äiti innostui kertoessani satuhetkistä, tarinoiden matkasta, äänittämisestä. Äiti oli kiinnostunut. Kivut jäivät hetkeksi taka-alalle.
Hauras nainen, askel lyhyt, tumma virta, voimat lipuvat hiljalleen.

Ja minä kuuntelin höyhenistä, joita he heittivät linnuille pesätarvikkeiksi. Kuulin pojasta, joka ensin nimitteli Onnikiksi (lehmä) ja juoksi sitten karkuun äitiä, joka heitti kepillä perään.

Kaunista oli se rauha, mikä rakkaitten vanhojeni luona oli. Ja levollisuus. Aika, joka oli ja on.

Iltapäivä. Istuimme kolmisin hoivakodin huoneessa. Radiossa puhuttiin  politiikan suurihmisistä. Ja me, äiti, äidin puoliso ja mie, teimme nojatuolimatkan untenmaille.

Säpsähdin, kun hoitaja tuli huoneeseen.
– Taidettiin kaikki vähän nukahtaa, naurahdin. Ihan kuin olisin tehnyt jotain luvatonta.

Yritin äkkiä olla muka tehokas ja aukaisin tuuletusikkunan. Lähimetsästä kuului lintu. Peipponen.