Se oli kaadettu. Kanto vain jäljellä. Kuusi, jonka juurella lapset kävivät eväsretkillä ja leikkimässä talvella ja sulamaan aikaan. Kuusi, jonka juurelle vedin pulkalla kuopuksen nukkumaan päiväunet. Siitä on kulunut aikaa.
Kuusen juurelle lapset tekivät käpytonttuja ja niille kodin. Mieki istuin toisinaan lasten kanssa korkean kuusen alla. Kerran otimme termariin vettä ja joimme lämmintä teetä pikkupojan kanssa kahdestaan. Siinä puuhun nojatessa olo rauhoittui, viikarillakin. Kuusi otti meidät oksiensa suojiin.
Eivät puunkaatajat tienneet, mitä silloin kaatui, kun iso kuusi tömähti maata vasten. Lapsilla oli surku, kun metsästä löytyi vain iso kanto. Puiden kaatamiselle oli silloin syynsä, en sitä tässä nyt arvostele.
Kun aikaa on kulunut, muistot kuusen juurelta, metsän helmasta, ovat mukavia välähdyksiä. Tavoitan lasten muistoista oman lapsuuteni metsäleikit, puumajat, kiipeilypuut. Tavoitan sen ilon, kun löytyi uusi polku tai iso kivi.
Muistan, kun lapset kertoivat lähimetsän löydöstään.
– Tuu äiti kahtomaan. Meillä on hieno puu. Se on tosi iso.
Lapset nimesivät puun lepokuuseksi. Lepopuu. Minun äitisydän hyppi ilosta, kun kuulin puun nimen. Lapset olivat oivaltaneet jotain tärkeää aivan itse.
Sitten kun Unilinnun verkkokauppa on valmis ja avautuu, sieltä löytyy tarina Unilinnun lepopuu. Unitarinassa on mukana haivenia lasten puuystävyydestä ja heidän oivalluksestaan. Lepopuut ovat erityistä. Oli luontevaa ottaa lepopuu mukaan levon tarinoiden maailmaan.
Monella saatta olla oma tärkeä puu, tärkeitä puita tai koko metsä. Minullakin on useampi puu. Yhden kuusen kylkeen olen itkenyt monet surut. Kuuseen nojaten olen seurannut virran soljumista ja löytänyt myllertävään oloon taas huojennusta. Kuusen juurella olen kuiskannut sanoja, joita ei ole tarkoitettu toisten ihmisten kuultavaksi.
Vähän mietin, kannattaako tuota edellä kirjoittamaani kertoa. Puunhalaaja. Jos olen sitten ei-niin-vakavastiotettava. No, kaikkea ei tarvitsekaan ottaa niin vakavasti.
Löysin kaltaiseni (hymyä), kun luin jutusta, että kuningatar Elisabetilla on ”syvällinen ja koskettava” suhde puihin. Samassa jutussa kerrottiin, että prinssi Charles on tunnettu puiden ystävä. Hän on myöntänyt juttelevansa kasveille auttaakseen niitä kasvamaan. (https://yle.fi/uutiset/3-10153694 )
Metsän, puiden ja yleensä luonnon hyvinvointivaikutuksista on jo niin paljon tutkimustietoa, että on ehkä enemmän ihme, jos joku ei sitä hyödynnä, jos vain voi. Olimme sisarusteni kanssa tietämättämme viisaita silloin, kun kuljimme alakouluun metsän poikki. Kevyet askelet aamumetsässä, voisiko päivää paremmin aloittaa.
Metsä, varsinkin putousmehtä, on yksi työhuoneistani. Samoin vaaranlaet, pohjoiset kivikkopolut ja jokirannat. Niistä poimin tarinoita ja opettelen elämän kuuntelemista. Siellä asuu luovuus, sielläkin.
Ps. Unilinnun lepopuusta kirjoitin aiemmin blogissani
https://www.soljutelma.fi/unilintu-pentik-kartano-ja-puhelu-anu-pentikin-kanssa/
Kannattaa kertoa. Kiitos. Luulen että jokaisella meistä muistoja mehtästä ja puista, lempipuu. Puut elävät pitemmän elämän ku me jos niitei kaajeta. Olen puutunut puu /kehoni laho kelo / jossa py sy vä sy vä vä sy / valmiina kaatumaan /sammaleen sisään maatumaan..
Helena, upea runo. Riipaisevakin. Kiitos, kun jaoit!
Totta tuo, mitä kirjoitit, monella on muistoja mehtästä. Ja taas sinne on useampi löytänyt tiensä.
Niin paljon tuttua kertomassasi 🤗. Mullakin on lempipuita. Ainakin yhdestä olen joutunut luopumaan – se olikin kelo. Tuuli otti siitä aikanaan voiton.
Lepopuu kuulostaa ihanalta ♥️
Se puu eli täyden kaaren. Oli loppumatkasta sinun lempipuu. ❤️
Mieki tykkään sanasta lepopuu. Siinä yhdistyy kaksi hyvää asiaa.
Runo ❤