Minulla on viisi pikkuveljeä.

Muistan eräästä lapsuuden joulusta surulliset pikkutontut. Viisi poikaa seisoi rivissä, tonttulakit päässä ja risut käsissään.

Pojat olivat olleet ylimääräisen touhukkaina joulunalusjännityksessään. Isommat sisarukset varoittelivat, että jos eivät olisi kunnolla, pukki toisi risuja.

Kuka sen sitten keksikin, mutta joulupukki tuli sinä vuonna laihan säkin kanssa. Säkistä löytyivät nimilapuilla varustetut risut.

Mikä pettymys. Iloisen odotuksen täysi latistuminen. Juttu oli huono, ei se tuonut kellekään hyvää mieltä, vaikka ideavaihetta oli ajanut vahva tunne: saattepa nyt nähdä, senkin villikot.

Pettymys kuitenkin vaihtui iloksi, kun pukilla oli toinenkin, pulleampi lahjasäkki mukanaan.

Tästäkin joulukriisistä on selvitty ja välit sisarusten kanssa on hyvät. Nyt nämä tonttupojat ovat isoja.
Yksi heistä ei ole enää täällä.
Jouluisin se totuus tuntuu eniten.

Olen saanut vähennettyä omien lasten joulujännitystä sillä, että olen sanonut etukäteen, että kaikki saavat lahjan.

Lahja ei ole palkinto lapselle siitä, että hän on mahdollisimman sopuisa ja häiritsemätön. Ei me kukaan olla aina onnistuneita. Välillä on hermot kirreinä ja äänessä terävä kalske.

Lahjan perimmäiseen filosofiaan kuuluu, että se saadaan ilman ansiota. Se annetaan hyvällä mielellä ja ilman odotusta vastalahjasta.

No niin.

Pidän luovan tauon, vaimennan somekohinaa ja toivon lahjaksi hyviä hetkiä kotiväen kanssa. Ja mahdollisen levon kirvoittamaa sanojen pulppua paperille.

Yksi lahja itselleni on perinne. Jossain vaiheessa hiippailen mehtään omaan teehetkeen ja pötköttelyyn vällyjen alla.

Hyvää ja rauhallista joulua! Kiitos kuluneesta vuodesta. ❤️

Lämpimin ajatuksin ja luottamusta sekä toiveikkuutta alkavaan vuoteen! ❤️

Anna