Reilu vuosi sitten, vuoden viimeisenä päivänä, tein virhearvion. (Olen muulloinkin tehnyt virheitä, mutta silloinkin.)
Olin lumikenkäillyt yksin putoukselle. Kuuntelin sen matalaa sointia, ja uteliaisuuttani menin liian lähelle. Luulin astuvani lumen peittämälle isolle kivelle, mutta astuinkin upottavaan lumeen ja vajosin pehmeästi putouksen juurelle virtaan. Olin lumikuopassa ja jalat vedessä.
Kohta virrassa, johon putosin, ei ollut syvä, vettä vähän yli polvien. Lunta oli ja pakkasta, se tuntui kiristyvän.
Sattui niin, että toinen lumikenkä jumittui kivien rakoon. Toisen lumikengän alla oli jäinen ja liukas kivi. Näin mielikuvan kohtalostani: Pieni varomaton liike ja olen virrassa pitkälläni ja ehkä toinen lumikenkä yhä kiinni kivien välissä. Kylmäsi.
Huomasin, että puhelin oli humpsahtamisessa lennähtänyt hankeen käsieni ulottumattomiin. Mietin, kuinkahan kauan menee, että puolisoni alkaa kaivata minua.
Liikuin pienesti, aivan varovasti. Musta vesi virtasi jalkojen juuressa, en halunnut katsoa siihen. Sain ujutettua jumittuneen lumikengän irti ansasta ja vilkaisin sittenkin lumen ja jään alle katoavaan virtaan. Heti jalan alla luisti. Korkeuteen lähti spontaani pyyntö – Auta!
Tasapaino säilyi ja keskityin eteenpäin, en ajatellut mustaa. Mietin seuraavaa pientä liikettä. Mietin Mattia ja lapsia, muitakin rakkaita. Äkkiä sitä ehtii ajatella.
En hosunut yhtään, pääsin pois virrasta ja tamppasin askelmat ylös lumikuopasta.
Kiitollisena jätin putouksen ja lähdin kävelemään hämärtyneessä metsässä kohti kelkkauraa ja autotietä. Matkalla pakkanen kuorrutti kengät jäällä, ja ne jäätyivät lumikenkiin kiinni. Housunlahkeet pakastuivat koppuraksi, mutta jalkojani ei palellut. Päin vastoin, ne tuntuivat lämpimiltä. Ehkä villa teki sen.
Päätin soittaa Matille vasta, kun olen selvinnyt tielle. Hömelöä, mutta ajattelin, että puoliso ei pian ”päästä” mua enää putousmehtään, jos kuulee, että olin varomaton. Kun säikähdyshän tämä vain… mielikuvitus maalasi pelkopeikot. Niin juttelin itselleni.
– Voitko tulla hakemaan? Kastu vähän jalat.
Ihme juttu, kun kuulee tutun äänen, tuntee olevansa turvassa. Kun tuntee olevansa turvassa, tulee tilaa muullekin tunteelle ja reaktiolle: Syvä huokaus, iski kova pääkipu, yökkäytti.
Pian olin kotona lämpimässä. Kaikki hyvin eikä päätäkään enää särkenyt.
Kun seuraavan kerran tulin putoukselta, kuopus kysyi:
– Kävitkö sie taas uimassa?
Nauruksihan se meni.
Olen luvannut, että harrastan purokylpemistä vain sulan kelin aikaan.
Vanha viisaus: kaikki ei ole sitä, miltä näyttää…tai siis hetkinen – oli, miltä näytti – lumimöykky oli pelkkä lumimöykky, eikä kivi, jonka päällä on lunta. Jotenkin raksuttaa, että tästä voi oppia jotain ihan tänäänkin.
Sen voisin pitää mielessäni, että hankalassa tilanteessa keskityn askeliin, jotka vievät turvaan, enkä tuijota pelon mustaa virtaa.
Ja haluan muistaa, että me elämme, kun niin on tarkoitus.
Varjelus oli silloinkin. ??
Niin oli. ❤️
Onneksi kaikki päättyi hyvin ?.
Niin, kotiin ja lämpöön ?