Istuimme vieri vieressä. Ikkunoiden eteen oli vedetty verhot. Diaprojektori hurisi hämärässä huoneessa ja heitti kuvan vaalealle seinälle. Tuntureita, koti, Lappajärvi… Loksahdus ja aina uusi kuva heijastui näkyviin.
Olimme yhdessä, me lapset, äiti ja isä.
Isä kiusoitteli äitiä joka kerta samasta kuvasta. Siinä äiti lakaisi takkahuoneen lattiaa. ”Niin ahkerasti, että lakaisuharja näkyy tärähtäneenä”. Turvallisesti aina sama juttu.
Yhdestä kuvasta tuli vähän mystinen olo. ”Siinä on maahinen”, isä sanoi Lapin reissun otoksestaan. Käkkyräinen, tumma juurakko näytti maahishahmolta tai sellaiselta, millaiseksi sen kuvittelin.
Diakuvakertomukset kodin arjesta, kesästä ja pohjoisen luonnosta kokosi meidät sopuisasti yhteen. Emme nahistelleet sisarusteni kanssa, mitä nyt pientä säätöä istumapaikoista. Sekin loppui viimeistään, kun ensimmäinen diakuva oli projektorissa.
Kuvien katsominen rauhoitti. Ehkä osin nämä kuvamatkat ja isän kertomukset Lapista istuttivat meihin lapsiin jo varhain rakkauden luontoon, osalla kaipuun tuntureille tai erämaihin, istumaan nuotiolle.
Osa lapsistani ei tiedä, mikä on diaprojektori. Yksi sekoitti sen piirtoheittimeen. Uusi tekniikka on korvannut vanhan. Luontoa ei kuitenkaan voi korvata.
Luonnon myönteinen vaikutus mielialaan, rentoutumiseen ja fyysiseen hyvinvointiin on kiistatta totta. Parhain vaikutus on, kun on itse oikeasti luonnossa ja kokee ympäristön kaikilla aisteillaan. Mutta saman hyvinvointia lisäävän vaikutuksen, joskin pienemmässä määrin, voi saada myös luonnosta otettujen kuvien ja videoiden kautta.
Katson usein luontokuvia silloin, kun luontoon pääseminen ei ole jostain syystä mahdollista. Tai sitten ihan vain rentoutuakseni.
Esimerkiksi somessa Paulan kuvien kautta olin yhtenä iltana kirkkaan tähtitaivaan alla ja vihreät tulet levisivät koko pohjoisen kannen leveydelle. Raijan mukana näin meren aallot ja tunsin tuulen kasvoillani. Mikon kuvista ihmettelin luonnon yksityiskohtien taidetta ja kuvien hiljaisuus kulki lävitse. Marian kanssa hengitin jokivarren rauhaa ja lumen valoa talvihämärässä. Ja niin edelleen. Kuvaajia, kuvia ja tunnelmia on. Onneksi on ja onneksi he (te) jakavat luontoa kuvin myös toisille.
Otan usein huovuttamastani uniuntusesta kuvan luonnossa, koska sieltä löytyy esteettisiä ja taiteellisiakin kuvauspaikkoja. Mutta myös siksi, että haluan untusten mukaan rentoutumisen, levon ja hyvän mielen viestin. Jospa se välittyy kuvista. Toivon, että kuvaa katsoessa voisi ajatella untusen kantavan mukanaan maisemaa, jossa se on kuvattu, sen tunnelmaa. Se kantaa myös sitä iloa, mikä minulla kuvatessa on.
Olipa sitten metsässä, jokirannassa tai vaaran kupeessa kuvattu, untunen on hyvän unen ja mielen hahmo. Se toivottaa: Levollisuutta sinulle ennen unta ja uniin.
