Kesä tuli taas yllättäen.
Kullerot, puna-ailakit, metsätähdet. Koivujen vihreät keinut ja valoisat kesäyöt. On keveä olla. 

Silti taustalla jymisee jokin. Se on kuin ohiajavat rekat pienellä kylätiellä. Niitä nyt riittää, kun Vanttauskosken patosilta on suljettu.

Kerran, kun olimme koko perheellä menossa linturetkelle, pikkupoikani kysyi mietteliäänä:
– Käykö kipeää, jos meteoriitti tipahtaa olkapäälle?

Kysymys huvitti. Käännyin katsomaan auton ikkunasta ohivilistäviä maisemia, ettei lapsi huomaisi hymyäni. Samassa ymmärsin, että kysymys sisälsi viisauden. Niin lapsilla usein.

On hetkiä, kun meteoriitti on tipahtanut olkapäälleni. Yksi niistä oli vuosia sitten, kun kuulin pikkuveljeni kuolemasta.
Väistöliike liian myöhään. Auto törmäsi rekkaan.

Nyt kesäyön hiljaisuudessa muistot nousevat jälleen pintaan.
Veljeni oli kova saunoja. Aina kun mahdollista, hän istahti löylyihin.

Koivikko ja lapsuus. Saunavihdat. Tuttu laulu kotoa: ”Jospahan säilyis äidin lapset kylmältä maailmassa…”

Jokaisen on joskus pysähdyttävä ja kohdattava elämän hauraus.
Kesän hento kukka tuo mieleen häivähdyksen katoavaisuudesta. 

Vaikka tietää elämän olevan hauras, kukaan ei jaksa elää jatkuvassa menettämisen pelossa.
Se pelko olisi kuin iso kivi harteilla. Meitä ei ole tarkoitettu sellaista kantamaan.

Surua ei voi, eikä pidä, sulkea pois. Mutta ilollekin on aikansa.

Sanotaan, että elämä on lahja. Eivät ihmiset lähellämme ole itsestäänselvyys. Arkisissa hetkissä tämä unohtuu, mutta kun sen taas muistaa, syntyy tilaa lempeydelle.

Meidät on luotu rakastamaan. Ja kulkemaan vierellä silloinkin, kun jotain yhtäkkistä ja järisyttävää tapahtuu. Varsinkin silloin.

Rakastaessaan ihminen toteuttaa syvintä tarkoitustaan. Siitä saa voimaa elämiseen.

Aivan ensiksi meitä on rakastettu.

Joskus kannamme turhia huolia ja kuormia. Emme silti voi pidentää elämäämme murehtimalla asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Haluan muistaa tämän ja hiljentyä hetkeen.

Kuten tähän, missä valo lepää koivun lehdillä ja rantapolkua reunustavat pienet, valkoiset tähdet.

Kesällä pitäisi olla kiire vain pysähtymiseen, jotta valo ehtii virrata meihin.
Ja se virtaa, yötä päivää!

Poimin valoa kaksin käsin. Talletan, säilön, hellin, että vielä talvellakin riittäisi valoa. Ja muistaisin koivun tuoksun ja metsätähtien meren.