Ollut isä mielessä. Tätä aikaa vasten tuntuu, että on niiden muistojen aika. Muistuu mieleen muutamat viestit ja isän toisinaan kuiva huumori. Se lienee periytyvää.

Oli kova pakkanen, mie asuin jo täällä Rovaniemellä. Isä kysyi:

– Miten siellä taretaan?

– Koitetaan parhaamme. Pakkasta -32.

– Hyvä lapsi, sulje heti ikkuna!

Just niin isää.

Joitakin viikkoja ennen viimeistä reissuaan Lappiin isä laittoi viestin:

– On sahaava päänsärky. Noitatohtori, osaatko antaa hyviä neuvoja?

Ei ollut minulla taikavoimia, en tainnut osata muuta kuin että lepää ja ota lääkettä. Mutta pidin isän yllättävästä hellittelysanasta ”noitatohtori”. Yhteen sanaan hän sisällytti paljon. Pohjoinen sijaintini, auttaminen, luonto. Niin tulkitsin silloin.

Isää huvitti lasten touhut ja hän kysyikin silloin tällöin kuulumisia:

– Mitäs papan pikku Veikko touhuaa?

– Makoilee selällään lattialla jalat nostettuna kirjahyllyä vasten.

– Oikein. Ota mallia!

 

Isän kehotus sopii näihin vähän valon päiviin. Jos hellittäisi, seuraisi uutisia vähemmän ja ottaisi kotoilun rennommin. Lapset osaavat aikuista paremmin olla ajatuksineen ja aivan kokonaan siinä, missä ovat. Mitä pienempi sen paremmin.

Kuopus on viettänyt vilttipäiviä. Viltti tai peitto kulkee matkassa, ja sen sisälle hän käpertyy nukkumaan ainakin leikisti, piirtämään, värittämään, lukemaan kirjaa.. Ruokapöytäänkin ottaisi viltin, jos vain saisi. Aamupalalle saa. Voisiko itsekin vetää välillä viltin korviin ja antaa hetken kaiken vaan mennä menojaan? Sitten taas jatkaa eloa leppoisampana.

Viime isänpäivänä kirjoitin runon. Osittain sen taustalla on laulu lapinsirkusta. En ole varma, mutta arvelen, että isä pitäisi runosta:

Tähän jään
lasken rinkkani
en kaipaa ihmisten kyliin
Vesi huuhtoo jalkoja
kasvoja, mieltä
kaiken ulottumattomiin kuin
tuuli
Kulkijan ajatus, katse
tavoitan omikseni
Miksi surullinen sointi –
etkö tuntureiden vapaudessa ole huoleton