Juhannusyönä syntyi unilintu, satulintu. Sen puvussa on tunturin sineä, virran juoksua ja levollisia metsätarinoita. Unilinnun syntylähteitä ovat niittyvillojen keinut ja tunturilammen hiljaisuus. Sen laulu tuudittaa kuulijansa uneen, tarinoiden maahan.
Unilinnun tarinoissa on tilaa lasten ajatuksille. Arvelen niin, vaikka ne ovat vielä ideaversoina. Monet aiemmat kirjoitukseni ovat saaneet alkunsa lapsen sanoista.
– Äiti, missä on unilinnun lapsi? Tee unilinnulle poikanen.
Ja mie tein isomman viereen pienen.
Koivun vaaleasta, kultakukista ja hyvän yön suukkosesta.
Aivan kevyesti ilta laskeutui kesäpihaan. Lapsi katsoi unilintua ja sanoi:
– Tiiäkkö, lintu käpertyy kukkapuuhun nukkumaan.
Se lause oli heti osa tarinaa. Näin mielessäni monenlaisia kukkapuita. Tuomet valkoisessa harsossaan, pihlajat, omenapuiden tuoksuvat kukat.
Mutta millainen on unilinnun kukkapuu, johon se käpertyy nukkumaan? Millainen on unen satupuu?
Kesällä kävimme perheen kanssa lomareissulla naapurikunnassa, Posiolla, Pentik Kartanossa. Miten tämä liittyy unilintuun? Sen verran, että tuo lapsen sanoma linnun kukkapuu ja siihen käpertyminen jäivät soimaan mieleeni. Ja sitten – Pentik Kartanon pihalta löysin taiteellisen kukkapuun.
Ensin kartanosta, että se oli erityinen paikka. Vaikka en ollut käynyt siellä aikaisemmin, se tuntui tutulta. Kuljin kartanon huoneissa ja pihapolkuja, ihmettelin kädentaidetta ja sitä tunnelmaa, mikä sinä kesäpäivänä oli. Se oli kauneutta, jonka sisällä pystyi kulkemaan.
Pihalla, nurmikkopolun varrella, oli keramiikan palasista tehtyjä taideteoksia. Yksi teoksista oli kuin puu tai sulka. Ihastuin siihen oitis. Kysyin pikkutytöiltä, että onkohan tämä unilinnun puu, siinä on unen ja tunturin sineä. Taideteos oli rauhallinen kokonaisuus. Ehkä se voi olla sulka unilinnun puvusta.
Ekaluokkalainen osoitti toista teosta. Olin vielä tunturin sinen maailmoissa, enkä siksi täysin keskittynyt lapsen viittomiseen. Mutta sitten käännyin katsomaan ja ilahduin. Siinähän on kukkapuu! Unilinnun kukkapuu, palasista taiten koottu. Puussa oli lämpimät ja lempeät värit. Melkein ääneen mietin, että niinkö se vain on, että täällä Timisjärven rannalla, luonnonkauniissa paikassa, kasvaa unilinnun puu.
Kartanon pihalla kulkiessa mielikuvani unipuusta saivat siivet. Ehkä unilinnun puu on siellä, mistä se kulloinkin löydetään. Joku voi löytää sen puutarhasta, joku aihkimetsästä tai tunturikoivikosta. Puu voi olla pihalla, mutta se voi löytyä myös sisältä. Näyttelystä, villapaidasta, teemukista, sinfoniasta, runosta. Unilinnun lepopuu voi olla lapsen mielessä ja piirtyä paperille kuvaksi, sanoiksi tai muovautua saveen.
Tällaisen ahaa-ajatuksen unilinnun puun löytämisestä koin posiolaisessa maisemassa, vanhan porotilan pihamaalla, luovuuden ilmapiirissä. Tästä ilahtuneena halasin puolisoani. Sillä Matti se oli, joka ehdotti, että käytäiskö Pentik Kartanossa.
Tarina ei pääty vielä tähän. Jäin miettimään taideteoksia. Mietin, että olisi mukava kirjoittaa niistä blogissa. Mitkähän niiden nimet ovat? Ja saisiko ottamiani kuvia edes julkaista? Kirjoitin Anu Pentikille sähköpostia, kerroin unilinnusta ja kirjoittamisesta. Ja yhtenä aamuna hän sitten soitti.
– Totta kai saat käyttää kuvia. Niitä taideteoksia ei ole vielä nimetty, voitaisiinkin keksiä niille nimet nyt yhdessä. Mitä sinä ajattelet?
Ilahduin niin, että vähän melkeen ujostutti. Anu ehdotti, että nimissä voisi näkyä unilinnun tarinaa. Niinpä kukkapuusta tuli Unilinnun lepopuu ja tunturin sinestä Satulinnun sulka. Hiukan siinä vielä jutustelimme vastanimetyistä taideteoksista ja omasta ajasta. Ymmärsin, että puhun ihmisen kanssa, joka haluaa kannustaa luovan työn tekijää.
Puhelu toi nostetta luovuudelle minussa ja valoisaa oloa. Ehkä uinuville Unilinnun tarinoillekin on oma paikkansa.
Kevyin askelin hilppasimme kuopuksen kanssa rantaan nuotioretkelle. Aurinko hymyili Kemijoen pinnassa ja tuntui, että kaikilla puilla ja pensaillakin oli hyvä mieli. Kuvittelin hetkeä, kun koululaiset tulevat kotiin ja kerron, että unilintu on saanut nimikkotaideteokset – Unilinnun lepopuu ja Satulinnun sulka.
Kiitos! Mää sun tekstin tuomien ajatuskulkujen myötä heti löysin oman unilinnun puun. Se on mun kettumukin kuusi, vähän rujokin, mutta samalla rauhoittava. Jokaisessa mukissa omansa, niinkuin meillä jokaisella omanlainen unilinnun puu. Tällaiset oli päälimmäiset ajatukseni.
Niin mukava juttu! On teemuki, ilta, unilinnun kuusipuu ja kettu ?. Me jokainen voidaan löytää monenlaisia unilinnun lepopuita. Oikeastaan mukava kulkea vaikkapa luonnossa ja kahtoa puita sillä mielin, levähtäiskö unilintu siinä. Kiitos hyvänmielen kommentista, Saaru!
Ihana tarina Pentik-kartanosta. Kyllä me posiolaiset saadaan olla ylpeitä Anun mahtavasta työstä.
Kiitos, Sonja! Me täällä ”naapurissakin” iloitsemme yhessä teän kanssa. Posio ja Pentik liittyvät yhteen. Teillä on siellä myös hienoa luontoa mm. Riisitunturi ja Livojärvi
Anulta kysyttiin eräässä haastattelussa, mikä on elämässä tärkeintä. Hän vastasi: – Se mitä katekismuksesta opittiin rippikoulussa..
Kuulosti erittäin hyvältä totuudelta, se on ikuinen viisaus…
Hänellä on rohkeutta!
Muutoksessa jokin pysyy.
Tuli vaikutelma puhelun aikana, että Anu on ystävällinen ja toisia kannustava.
Olipa mukava luettavaa!
Siitä se lähtee tarina pikkuhiljaa syntymään!