Esikoinen kulkee armeijan vihreissä. Muistan, kun hän oli pieni ja hentoinen ja lauloi pikkuveljen kanssa: ”Oi kallis kotimaa, Suomi sulo Pohjola, ei löydy maata sen armaampaa.” Tai ” sua suojelemme, verin varjelemme, ollos huoleton, poikas valveill on…” Silloin ajattelin, että mitenhän tuosta herkästä pojasta on joskus armeijaan.

Nyt kuuntelen, kun hän kertoo armeijajuttuja ampumaharjoituksista ja tupaelämästä. Niin se soittajapoikakin tarpoo pitkää marssia muiden joukossa, ja tekee oman osuutensa. Opettelee ampumaan.

Ymmärrän, että aseet kuuluvat armeijaan ja maanpuolustukseen. Silti armeija on minulle vieras maailma. Ja miten sen sanoisin – pyssyt vähän pelottaa.

Se kai niiden perimmäinen tehtävä on, pelottaa hyökkääjät pois. Luoti on tappamista varten. Mutta poika on valistanut minua, että hän ei ole sotaväessä vaan puolustusvoimissa. Tarkoitus ei ole hyökätä vaan puolustaa ja tukea elämää, rauhaa ja turvaa. Niinhän se on. Toivottavasti sotaa ei tule koskaan. Tai myönteisemmin – toivottavasti rauha säilyy aina.

Papalla meni sodassa näkö ja toinen käsi kyynärpään alapuolelta. Muistan, kun lapsena talutin pappaa huvilalle menevää hiekkatietä pitkin. Pappa pyysi kuvailemaan, mitä näen. Kerroin lehmistä, välkkyvästä Lappajärvestä, perunapelloista. Pappa tiesi lintujen laulusta ja varjon vilpoisuudesta, milloin tulimme metsään. Kerroin, että korkealla männyssä laulaa lintu.

Pappa kertoi, että ei voi nähdä savisilmillään. Ymmärsin, että hän tarkoitti silmiä, jotka Luoja oli hänelle muovannut. Ja joista räjähde taistelukentällä vei näön. Pappa sanoi, että sielunsa silmillä hän voi kuitenkin nähdä. Se kuulosti erikoiselta. Halusin itsekin oppia näkemään ”sieluni silmillä”.

Kun näin vastikään vanhan valokuvan papasta sotasairaalassa side silmillään, mulla tuli kyyneleet. Olen kyllä monta kertaa nähnyt kuvia papasta. Nähnyt myös ne mustien pisteiden täplittämät silmänympärykset, lasisilmän, joka oli papan kämmenellä sillä aikaa, kun mummo rasvasi papan silmänpohjaa. Olen nähnyt papan sokeain kepin, mustat lasit ja tekokäden. Mutta kun oma poika aloitti kesällä armeijan, kaikki tuli lähemmäs. Tajusin nyt, miten nuori pappa oli taistellessaan ja haavoittuessaan. Hän lähti vapaaehtoisena. Hänellä oli, niin kuin meän pojallakin, rakas tyttöystävä, elämä edessä, tulevaisuus. Tuli iso muutos elämään, sopeutuminen yksikätisenä jatkuvaan pimeään. Tyttöystävä säilyi vierellä elämän loppuun asti.

Kiitos mummo ja pappa ja mennyt sukupolvi.

Seurasimme poikamme valaa videostreamista. Ajattelin, että nuoret lupaavat paljon. Puheessa vanhempia kiitettiin siitä työstä, mitä he ovat tehneet lastensa eteen ja siitä, että puolustusvoimat saa ottaa nyt hetkeksi vastuun nuorista.

Onneksi on rauha ja koronan siirtämät ylioppilasjuhlat pian edessä. Onneksi juhlittava on armeijasta lomalla. Olen luvannut tehdä täytekakun. Juhlimme melkein vain omalla väellä. Jos ei kovin sada, sytytämme nuotion takapihalle. Yo-poikahan on nyt tottunut ulkoruokintaan.