Toivo on saanut serkun ja me Matin kanssa toisen lapsenlapsemme.

Onnenpolun kukat aukeavat…

Kaukaa laulu soi kun lapsi syntyy.
Se soi hiljaa lapsen sydämeen.

Lapsi tuntee laulun omaksensa,
sävel kantaa iloa ja rauhaa.
Syli tunturin ja unten maa
valollansa lasta tuudittaa.

Aihkimänty suojaa lapsen unta.
Poronvasa katsoo ystävää.
Laulu tunturin niin kaunis kaikuu,
lapselle se laulaa kauneimmin..

Rakas pieni, pidän sinua hellästi. Nyt oli sinun aikasi. Kuulin sinusta ensi kerran, kun seisoimme Mehtäputouksella äitisi ja isäsi kanssa. Olin onnellinen. Vesi virtasi putouksessa – ja kasvoillani. He olivat toivoneet lasta jo pitkään. Sinua.

Sen päivän aamuna, kun synnyit, pihan vaalea kukka oli nupullaan. Hiljaa, varoen se oikoi terälehtiään. Kevät vaihtui kesäksi.

Istuin kotini, sinun mummolan, rappusilla ja katsoin koivikon läpi joelle. Mietin sinua ja tätä aikaa. Rakas pieni, sinä avasit valoisan ikkunan.

–Isä Virtanen,
vastasi nuoren miehen ääni puhelimeen, kun soitin. Ja ääni oli täynnä onnea. Kun isäsi oli pieni poika ja hänelle syntyi pikkusisko, hän sanoi
– Vauva pitäisi kääriä lempeään peittoon. Kaikki lapset pitäisi kääriä lempeään peittoon.

Nyt äitisi ja isäsi saavat kääriä sinua rakkauteen ja hoivaan. En puhu heille öistä, jolloin uni katoaa. En huolesta, joka syntyy rakkauden viereen. Kyllä he senkin tietävät. Oppivat. Kohtaavat. Vanhemmuus on pitkä oppiläksy.

Mutta kuuntelen, kun aika on. Rakastamisen aika on nyt. Ja aina.

Rakas pieni, pidän sinua hellästi. Siinä lähelläni tuhiset unimaitoa, kevätkoivuja, valoisan kukan unta. Siinä sinä olet ja minä olen tässä. Ei ole mihinkään kiire.