Kun olin lapsi, herätin äitini usein yöllä
– En saa nukuttua, näin pahaa unta.
Jo kertominen helpotti. Lisäksi äiti neuvoi mm. juomaan lasin vettä, ajattelemaan jotain mukavaa tai vaihtamaan tyynyn toiseen päähän sänkyä. Tyynyn paikan vaihtaminen oli yllättävän tehokasta. Joskus kömmin äidin ja isän sängyn jalkopäähän jatkamaan unia. Se oli turvapaikka.

Aikuisen voi olla vaikeampi myöntää, että yölliset filmit nostavat samoja tunteita kuin lapsena. Tai että uni vain sanoo goodbye, vaikka kuinka heittelisit tyynyä paikasta toiseen. Myöntää tai ei, ei tarvi kuin vähän googlettaa, niin huomaa, että uniherkkiä aikuisia maailmassa on yllättävän paljon.

Lastemme pappa sanoi kerran, että ei ole olemassa pahoja unia. Uni on aina lahja. Unessa voimme käsitellä hankalia tunteita, niiden avulla voimme valmistautua johonkin haastavaan tilanteeseen tai oppia elämästä. Mitä kurjemmalta tuntuva uni, sitä suurempi helpotus, kun herätessä tajuaa, että se ei ollutkaan totta. Kun kerroin tämän ajatuksen 7 v lapselle, hän sanoi
– Niin ja kun herää unesta, jossa on just tapahtumassa jotain mukavaa, ajattelee ”Eeeeeiii, tämä ei ollutkaan totta!”

Jostain artikkelista luin, että aivan aina uni ei ole lahja. Kun ihminen on kokenut jotain traumaattista, tapahtumasta muistuttavat unet voivat pitää traumaa tuoreena. Sen sijaan, että tunne pienenisi, toistuvasti nähdyt pahat unet syövät sisältä. Ne eivät autakaan ratkaisemaan asiaa tai helpota oloa. Sellaiset unet ovat silti vähän lahjaakin siinä mielessä, että alitajunta muistuttaa ihmiselle, että päästäkseen eroon toistuvista painajaisista, pitää traumalle tehdä jotain. Kohdata se. Joskus yhdessä itselleen sopivan auttajan kanssa.

Ystävät, jotka ovat tasapainoilleet ja ehkä yhä tasapainoilevat uninäkyjensä ja/tai vähien uniensa kanssa, ovat antaneet keskusteluissa minulle paljon. Ymmärrän, ettei ole olemassa vain yhtä ainoaa syytä yöllisiin valvomisiin. Eikä myöskään kaikille aivan samoja reseptejä hyvään uneen.

Faktat unihygieniasta tai oikeasta liikunnasta ja ravinnosta auttavat. Mutta se ei usein riitä. On yksi asia, jota eityisesti toivon – että kukaan ei häpeäisi sitä, että unet ovat, mitä ovat. Väsymys yksistään, ilman häpeää, on jo aivan riittävän kuluttava matkakumppani. Sitä seuraa usein syyllisyys siitä, että jaksaa liian vähän.

En lakkaa muistelemasta pikkupojan, joka on nyt jo iso, sanoja, kun hän kuuli pikkusiskonsa syntymästä: ”Kaikki lapset pitäisi kääriä lempeään peittoon”. Olen samaa mieltä. Kaikki lapset, nekin lapset, joita me isot pohjimmiltaan olemme, tarvitsevat lempeän peiton.

Lahjaksi saamani untuviltti, tuulessa huojuvat niittyvillat ja kesätaivaan kumpuilevat pilvet ovat kerineet tämän kesän aikana ajatuksiani. Millaiseen lempeään peittoon mie voisin osaltani kääriä niitä lapsia, jotka ehkä pelkäävät öisin? Voinko auttaa lapsia, jotka eivät meinaa saada iltaisin unta? En ole terapeutti. Vaikka olen lapsuudesta asti ollut jollain tavoin ”unista viisas”, en ole uniekspertti. En edes nukkuprofessori.

Mitä minulle jää. ”Anna, kerro tarina” sanoi opettajani joskus. Ehkä se on siinä.