On helpompi lähteä, kun hyvästellessä ajattelee, että näemme vielä. Vaikka oikeastaan kukaan ei tiedä.
Hiljaiset sanat kesän valossa. Silitän käsivarresta…sie olet rakas. Ystävä nukahtaa hetkeksi.
Katson nukkuvaa ystävää. Ihmettelen, miten pysäyttävä tieto sairaudesta vaihtui hoitoihin, toiveikkuuteen ja haluun elää. Ja lopulta näen ystävän, joka suhtautuu levollisesti kuoleman lähestymiseen.
– Olen hiljalleen sopeutunut irtautumaan tästä maallisesta elämästä.
Katson hänen kevyttä untaan. Tuvassa on pyhän tunne. Avonaisesta ikkunasta virtaa kesätuuli, se heiluttaa verhoa verkalleen. Taivas kerää pilviä. Aurinko on lämmittänyt useita päiviä ja maa janoaa vettä.
Näkymä ikkunasta aukeaa keskelle kesää. Katson vihreän pellon yllä leijailevien pääskysten lentokuvioita. Joku lintu laulaa koivussa, aloittaa alusta uudestaan ja uudestaan.
Tämä hetki on lahja. Saan olla kahdestaan ystäväni kanssa. Hänen nukkuessaan itken surua ja kaikkea kaunista ympärilläni. Koskettaa se rauha, mikä hänellä on, vaikka tietää rajan lähestyvän. Siinä on minulla oppimista.
Ennen hänen lähtöaamuaan saan vielä terveiset. Ne sanat tuovat lämpöä. Ympäröin ne kesän kukilla, yöttömän yön auringolla, pilven hahtuvalla… ja talletan sisimpään.
Olisin halunnut kuulla vielä ystävän puhetta. Oppia hänen tavastaan nähdä ja osoittaa herkkyys, luovuus, keskeneräisyys ja lempeys. Mutta hänen aikansa oli nyt, vaikka kuin kysyisin, eikö hänellä ollut vielä tehtävää jäljellä. Mie jatkan matkaani täällä. Voin yhä oppia elämää.
Ehkä kaikki se on sanottu, mitä pitikin. Kävelen kesäluonnon valossa. Mielessä on yksi sana. Kiitos.
Kaunis ??
❤️
Kaunis ja pysähdyttävä. ❤?
?
Kiitos. Herkän kaunis. Kesäinenkin kohtaaminen.
?☀️
Niin kaunista ja herkkää ??
?❤️