Siitä on aikaa, kun teimme retken Kallan saareen. Kun risteilyvene oli loitontunut satamasta eikä saarta vielä näkynyt, mielessäni häivähti pelko. Tuuli puhalsi, meri aaltoili. Mitä jos uppoamme? Koko perhe meren hautaan ja äiti ja sisko… Nuorimmainen oli sylissäni levollisena. Ei meillä hätää, meistä pitää huolta suurempi kuin meri.
Kuljin saaren kivikkoisia polkuja vauva sylissäni. Tuuli puhalsi kaukaa ja tarttui hiuksiini. Kiedoin lasta valkoiseen lakanaan, suojasin tuulelta. Polku johti kalastajamajoille. Vauva olisi pitänyt kuivittaa. Kysyin tuntemattomalta naiselta, olisiko jossain suojaista paikkaa. Hän viittoili vajaan.
Muistan ruskettuneet kädet, niiden liikkeen, kun kalastajanainen pinosi kalantuoksuisia styroksilaatikoita ja levitti päälle sanomalehden. Laskin kääröni hoitopöydälle. Nyt nainen seurasi minun liikkeitäni, siirtyi lähemmäksi ja ojensi kätensä. Vauvan käsi hennosti naisen kädessä.
– Onko tällä nimeä?
– Ei ole vielä.
– Laittakaa Kallantyttö.
Vauva katsoi värähtämättä naista. Hän katsoi takaisin. Kalan tuoksu, merituuli ja aurinko. Kiedoin vauvan valkoisen lakanan kapaloon. Kiitin hoitopöydästä ja suojan antamisesta. Naisen silmät kyyneltyivät.
– Minulla tulee itku. Kiitos, että minä sain tämän pienen nähdä.
Jotkut kohtaamiset elämässä jättävät syvemmän jäljen. Kuin aurinkoisen lakanan heilahduksen tuulessa merta ja sinistä taivasta vasten.
On ollut hetkiä, jolloin olen erityisesti muistanut naista ja hänen kiitostaan. ”Että minä sain tämän pienen nähdä.”
Naisen sanoista löydän omani. Vielä joitakin viikkoja ja ensimmäisen lapsenlapsemme on aika syntyä. Nuori äiti, nuori isä. Lapsi syntyy aikaan, joka aaltoilee, tuuli puhaltaa. Aurinko on matalalla pilvien takana. Ja he luottavat suurempaan kuin meri.
Pian lapsi katsoo tätä maailmaa. Käsi kurottaa kohti kevään valoa. Vaikka on aallokkoa, yhä löytyy ”kalastajavajan” naisia, jotka tarttuvat pieneen käteen. Yhä on katseita, joissa on herkkyyttä ja hellyyttä.
Ja yhä on heitä, jotka tulevat ensi kerran äidiksi ja isäksi ja aloittavat vanhemmuuden polun, syvän ja ihmeellisen, toisinaan kivikkoisen.
Aurinkolakana heilahtaa lämpimässä tuulessa sinistä taivasta vasten… Lapsi, vielä umpukainen, kun synnyt, sinä olet valo.