Kesällä kirjoitin syväkalliosurusta,
eroosioitkusta ja siitä, miten aurinko meni rikki.
Ei se mitään rikki mennyt.
Yksi tapahtuma vain sysäsi vanhat kuormat liikkeelle.
Ne eivät liikkuneet jossain tuolla, ne liikkuivat minussa, ne kuormat.
Suru oli syvällä kalliossani. Luulin, että itku murentaa minut. Se murensikin surukuormaa.
En ole koskaan ennen itkenyt niin. Enkä ennen kokenut niin vahvasti, miten helpottavaa on, kun antaa tunteen tulla, olla ja mennä. Polku rakkaalle putoukselleni, itkusammaleille, keväisenä iltana oli niin raskas kulkea, että jaloista pakenivat voimat. Raahustin.
En ennen ollut ymmärtänyt, että yksi tapahtuma voi sysätä melkein kaikki mustat kivet liikkeelle. Nyt, kun kesästä on aikaa, mie ymmärrän. Näen uudestaan valoisammin.
Aurinkokyyryn päiviä on kaikilla. Turvaa ja turvattomuutta. Sitä käärii viltin ympärilleen ja käpertyy omaan lepopiiloon. Ja huoli voi löytää sinnekin. Menettämisen pelko varsinkin.
Ei suru ole jokin suorite, joka alkaa ja sitten vaan itse päättämällä päättyy.
Vaikka sattuu, on tuskaa, pelkoa. Vaikka meät laitettais aivan pieniksi, niin silti -suru on ystävä. Pelko lamaannuttaa, suru hoitaa.
Hyvä on kuulla ja tuntea sanat
– Minä olen tässä.
Tuntea käsivarret ympärillään. Tuntea nekin käsivarret, jotka kantavat. Uskoa sanat – Et ole yksin. En hylkää sinua.
Kesä. Tunturilta tuuli. Katsoin maisemaa. Siinä hetkessä se oli minussa. Ei ollut maisema ja minä, ei erillisyyttä. En osaa kuvata, mitä koin. En vain ollut erillään mistään.
Seisoin paikassa, jossa isä lähti vuosia aiemmin. Se, elämä ja lähtö, kaikki siinä välissä, oli minussa ehjänä ja särönä. Kuljettu matka, koko maisema.
Matin ja minun katseet kohtasivat. Halasimme, emme sanoneet mitään. Itkettiin tunturissa. Yhdessä. Ei tarvittu yhtään sanaa. Siinä vahvojen käsivarsien suojassa oli turvallista olla. Enkä tiedä, voiko rakkaus olla tätä enemmän tai kauniimpaa.
Kuljetaan polkujamme. Kohdataan itsessä ja elämässä se, mikä on tarpeen. Ollaan vierellä, kun tarvitaan.
Kuljin tunturissa, kesä oli siinä ja se suru. Matti kulki polkua hyvän matkaa edempänä. Olin toivonut, että voisin vähän aikaa kulkea yksin. Ei Matti kysellyt.
Kuvittelin isän vierelleni ja kävin keskustelun. En siitä tällä erää syvemmin. Ydin kuitenkin tuntureitten sylissä kohtaamistani ajatuksista oli, että todellinen rauha on armollisuudessa. Armo ei ole minussa oleva hyve, se on lahjaa. Lahja on tarkoitettu käytettäväksi.
Joulu on tässä lähellä. Mie olen tässä ja siellä, mitä ei enää ole.
Tänäkin jouluna laulan ”Suo mulle maja rauhaisa..” Laulu jatkuu ”ja lasten joulupuu”. Mikä on lasten joulupuu? Se on iloa, aitoa iloa. Se on valoa. Ja rauhaa.