Soljutelma

Ihan Horoskooppi

 
Oli viikonloppu, koulusta vapaata. Iita soitti. Pyysi käymään, kun ”kellosta oli tullut ihan horoskooppi”. 
 
En muista, mistä tytön ja mummon ystävyys alkoi, mutta naapurin Iita oli minulle tärkeä ihminen monta vuotta. 
 
Kun Setti kuoli, Iita asui yksin pienessä, vihreässä talossa. Usein menin Iitalle suoraan koulusta ja tein rauhassa läksyt. Iita opetti minulle neulomista ja teki itse samalla villasukkia ja kynsikkäitä. Kuuntelimme tuvan hiljaisuutta tai lauluja kasetilta, veimme siileille, linnuille ja oraville syötävää. 
 
Kipaisin naapuriin. Iita osoitti kelloa keittiön seinällä ja sanoi, että se näyttää mitä sattuu. Se oli totta. Kiipesin tuolille tai toolille, niin kuin Iita sanoi. Vaihdoimme yhdessä kellosta paristot. Se ei ollut enää horoskooppi. 
 
Iita tarjosi kiitokseksi lemunaatia ja leetaa. Pullaa mutustaessani kuuntelin tarinaa Iitan edellispäivän lääkärireissusta. 
– Lääkäri tillitti mua niin nätisti silimiin. Mutta kun se yritti, että korvia kahtottais, sanoin, että niihin ei kosketa. Mää kuulen liiankin hyvin. 
– Ei sitten tutkinut korvia? 
– Ei, kun kielsin. Ei semmosia kannata ronkkia, mitkä ovat kunnossa. Tullee pian vikkaa. 
 
– Tulekko taas mörönsyötiksi? Iita pyysi yökylään. Usein menin. Kerran näin pahaa unta, en uskaltanut jatkaa nukkumista. Iita oli petannut minulle nukkumapaikan pinnasohvaan. Aloin paukuttaa sohvan puukantta jalallani toiveissa, että Iita vahingossa heräisi. Heräsihän hän. 
 
– Onniko siellä on alakanut möykkäämään? 
– Niin varmaan, vastasin ja lopetin paukuttamisen. 
Onni oli Iitan naapurissa asuva erakoitunut mies. Vähän pelkäsin Onnia, kun hän puhui niin harvoin ja kulki aina puukko vyöllään. Ei Onnia oikeasti tarvinnut pelätä. Hän veisteli puusta lintuja ja muita hienoja koristeita. 
 
Iita arvasi, että mie se olin, joka paukkasi.
– Eikö uni tuu?
– Ei, kun näin pahoja unia. 
Kerroin unestani. Iita tuumasi topakasti
– Se unikatti maalaa kaikenlaista. Ei kannata kaikkia uskoa. Jos uni ei tuu, niin tuijota tuota lamppua ulukona. 
Ei tuolloin puhuttu mielenhallinnasta, mutta Iita oli viisas ja tiesi, että yhteen asiaan keskittyminen rauhoittaa. 
 
Niin mie tuijotin ikkunasta näkyvää katulamppua. Samalla mietin, että unikatti on varmasti sellainen punertava, iso kissanröllykkä, jolla on vesivärit ja pensseleitä. Lopulta nukahdin. 
 
Heräsin aikaisin. Puuro oli valmiina lautasella. Iita kohensi tulta puuhellassa ja kuunteli kertomuksiani. Sanoja riitti, kun oli kuuntelija ja ei-mihinkään-kiire. 
 
Iita leikkasi limppuviipaleestaan puukolla pieniä suupaloja. Hänellä ei ollut kuin muutama hammas. Kysyin, aikoiko Iita hommata joskus tekohampaat.
– Mulla on nuo ikenet jo niin kovettuneet, että niillä voi purra. En tarvi. Hauan hieta tuo mulle sitten hampaat. 
 
On paljon muistoja. Nyt päällimmäisenä Iitan elämästä kiireettömyys, vaatimattomuus ja yksinkertaisuus. Asiat, jotka toivon muistavani ja välittäväni jotain lapsillekin. Tarinoissani ja tavassa elää.
 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.