Pitkästä aikaa (yli puoli vuotta edellisestä kerrasta) nähtiin äiti-mummoa ja Pentti-pappaa. Aurinkoinen toukosunnuntai hoivakodin pihalla, turvaväli.

Ja turvalliset välit. Mitä tässä nyt juteltaisiin. Katsoin äitiä, äidin käsiä, katsetta. Kuuntelin sanoja. Oli ollut ikävä ja kotia kohti ajellessa… ikävä tuntui yhä. Sinne jäi hauras äiti ja lempeä puolisonsa. Hiljaiset askeleet.

Kotimatkalla luin talouspaperista lauseen: ”Äiti, unohdin sanoa sen tärkeimmän. Rakastan sinua ja paljon.”

Kolahti. No sanoin mie, että on se eri puhua puhelimessa kuin nähdä ja puhua. Äidit ymmärtävät siitäkin.

Halasin ilmahalauksen. Ajatus ja tunne ovat tärkeintä, mutta tuntui, että ilmaan se halaus vähän jäi, tyhjään. Koskettamalla voi välittää paljon. Se vaan merkitsee niin. Vaikka edes vähän hipaista kädestä.

Mietittiin niitä vanhuksia, jotka ikkunan lasi erottaa toisistaan. Heitä, joilla on ikävä toistensa luo.

Lasten ei tarvinnut pitää maskia. Tyttönen halusi hetken aikaa pitää, kun se oli hänestä jännää. Lapsi poimi valoisia kukkia mummolle. Ja ylioppilas laittoi lakin päähänsä. Hymy näkyi hengityssuojankin takaa. Se oli meän juhla.