Tätä kirjoittaessani on yö. 

Piipero valvoo, hampaita tulossa.  

Heijaan hiljaa pinnasänkyä, puoliso laittoi siihen renkaat alle. 

 

Erikoista, mutta samalla selkeää –  tärkein tehtäväni on nyt tämä: Hoivata tällä kertaa hampaiden vuoksi valvovaa lasta. 

 

Pieni, mitätön tehtävä maailmassa kaiken mahtavan ja loistokkaan rinnalla.
Kun miettii elämää ja ymmärtää, että se on lahjaa, mittasuhteet muuttuvat.

Vertaamatta kehenkään tai mihinkään, lapsen hoitaminen, elämän ja kasvun suojaaminen, on arvokkainta, mitä voin elämässäni tehdä. 

Kun oivallan ja muistan tämän, minulla ei ole enää kiire jonnekin tästä pois.

Heijaan pinnasänkyä, vauva puree purulelua. On yö. Ja minussa on aamuajatuksen rauha.