”Meillä, joille olet tärkeä, on lähtösi jälkeen suru.

Mutta kaiken, mitä muistamme sinusta, saamme lohduksi.
Valoisat ja iloiset muistot.

Kun meän pieni ihme syntyy ja vähän varttuu, käyn hänen kanssaan tunturissa. Pidän lähelläni ja muistan sinua, tuntureiden Anna.
Olet opettanut minulle paljon. Etkä vähiten siitä, mitä tarkoittaa rauha sydämessä.”

Tämä oli osa viimeisestä viestistä, jonka kirjoitin ystävälleni. Hän, kaimani, tunturien vaeltaja, sulki väsyneenä silmänsä puolitoista vuotta sitten.

”Sinua vie tunturitie, kepeä taivaltaa…”

Jokaisella surulla on oma kerrottavansa. Ja jokaisessa surussa on elämän ihmettelyä.
Suru muistuttaa käyttämään ajan viisaasti ja näkemään ystävällisen sydämen arvon. Joka kerta suru muistuttaa, mikä tuo minulle elämässäni iloa, turvaa ja levollisuutta.

Haaveeni on, että pääsen tänä kesänä tai syksynä vielä Tappuriin. Ystäväni tuhka ripoteltiin sinne reilu vuosi sitten. Annan toive oli, että hänen tuhkastaan kasvaa joskus tunturien kukkia.
Niiden kukkien hymyjä ja tunturin vapaata huminaa kaipaan näkemään ja kuulemaan.

Tappuriin päättyi myös isäni matka 19 vuotta sitten. En ehtinyt kirjoittamaan hänelle ”viimeistä viestiä”. Ehkä krjoitan ja etsin myös niitä rakkauden sanoja niissä tunturin tarinoissa, jotka kauttani virtaavat.

En tiedä toteutuuko toiveeni päästä Tappuriin tänä vuonna. Ehkä sen aika on joskus.

Kävimme tässä lähempänä retkellä, Riisitunturilla. Sielläkin kuulin erämaan. Ja muistin ystävääni, tunturin kukkaa, joka sulki terälehtensä.
Ne aukeavat jälleen valossa ja kesässä.

Pidin kuopusta sylissäni. Muistin Annaa ja hymyilin.
Ystävä sanoi kuoleman lähestyessä
– Haluan elää elämäni loppuun.
Hän eli, itki ja nauroi.
– Soittakaa jotain iloista, sanoi Anna, kun mietti muistotilaisuuttaan.

Me lauloimme
”Ja sukat on sillä makkaralla
ja lentää se päivänkakkaralla
Ja kylpee yhdeksän pilven alla
ja pupuja sillä on pöydän alla
ja perhonen korvanlehdellä..”

Riisitunturin rinteellä pidin kuopusta sylissäni, katsoin avautuvaa maisemaa ja hymyilin.

Kävelin polulla hetken yksin ja kaipaus tuli luokse, sumensi katseen. Kohotin sen pilviin ja siniseen.


Kukkiva erämaa
kaipaus ja hiljaisuus
samalla rivillä

kumarrun,
sipaisen maariankämmekkää     

tunturipuun juurella
                  pisarat putoilevat

lähdettyäsi puhut minulle rauhasta ja ilosta
enemmän kuin koskaan
       olen sama ja eri
             kuin ennen