Kirjoitan melko usein kuolemasta ja surusta. No, niitä on ollut elämässä. Kirjoittaminen lievittää surua. Toivon samalla, että kirjoituksista voi joku lukija saada rahtusen valoa tai lohtua. Kirjoittaminen on joskus myös tapa koittaa tulla tutuksi sen aiheen kanssa, josta kirjoitan. Esimerkiksi opettelen suhtautumaan levollisen hyväksyvästi siihen, että myös minun aikani on täällä rajallinen.

Luin saattohoidosta kertovan jutun. Siinä kerrottiin, mitä asioita kuolemaa lähestyvät ihmiset katuivat. Yksi esille nousseista asioista oli perheen kanssa vietetyn ajan vähyys. Siis kaduttiin sitä, että oli annettu niin iso osa omasta ajasta työlle tai uran luomiselle. Myös se kadutti, jos oli jättänyt toteuttamatta joitain unelmia sen vuoksi, että pelkäsi, mitä toiset sanoisivat. Hyvää ja levollista mieltä toi mm. se että oli välit kunnossa läheisten kanssa ja sekin, että osasi olla armollinen itselleen.

Opettelen nyt on nyt -elämää, koska voimme elää vain tätä hetkeä. Toivon eläväni sovussa Luojan, toisten ihmisten ja itseni kanssa. Aina ei ole ollut helppo hyväksyä, että elämä on mennyt niin kuin on. Silti olen iloinen, että toisinaan se ei ole mennyt niin kuin olin suunnitellut tai toivonut.

Ihminen luulee tietävänsä parhaiten, millaisen maiseman tarvitsee. Sitten reitit ovatkin vaihtuneet. Kulkija kompuroi juurakoihin, nousee ylös ja jatkaa matkaa. Suunnittelee uudestaan kuljettavia polkuja, etappeja ja nuotiopaikkoja. Kun mie annan unelmien lentää vapaasti, piirtyy mieleeni kuva toivemaisemasta, jossa on minulle sopiva paikka. Ja siinä lähellä suojaisa levähdyspaikka tarvitsevalle. Paljolti se maisema on jo totta. Tässä on koti, rakkaita ihmisiä, luontoa ja mie. Silti unelmillekin on tilaa.

Suunnittelen tulevaa ja tiedän, että aika ei pysähdy. Yksi elämän laeista on se, että lapset kasvavat isoiksi ja jos mahdollista, lähtevät kotoa. En saa, enkä voi jarruttaa väistämätöntä, vaan minun tulee rohkaista. Ja nyyhkiä salaa keittiön pyyhkeeseen. Kun ensimmäinen jo muutti kotoa, sitä miettii, mitähän eväitä olen laittanut lapsen reppuun?  Vähitellen tajuan, että tämä ajanjakso hupenee. Lapset eivät ole ikuisesti miniaurinkoina ja ukkospilvenpoikasina jalkojemme juuressa. Siksi entistä tärkeämpää on osata elää niin, että nyt on nyt.

Toisaalta on niin kuin Eeva Kilven ajatelmassa: ”Älä ajattele, että elämä on lyhyt. Ajattele: – Miten erikoinen kokemus. Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäätään on saanut kokea tämän.”

Tätini hautajaisia vierelläni seurannut lapsi tiesi selityksen isoveljen muutolle pois kotoa: ”Veikko muutti siksi pois, kun meillä on leivänmurusia voissa.” Pienestä se on kiinni. Kommentti herätti hienoista hilpeyttä jo sen sanojassakin. Mutta oli siinä mukana ripaus totta. Kyllä, siihen muuttoon saattoi Murunenkin vaikuttaa.