Soljutelma

Lohtukortti ja leivänmuruset

– Mummo on varmaan surullinen. Mie piirrän sille kortin.

Näin sanoi tyttö 4v, kun katsoin hänen kanssaan striimiä tätini hautajaisista ja kerroin, että Anja-täti oli mummon pikkusisko. Lapsi katsoi tarkkaan väliin saattamassa olevaa pientä sukulaisten joukkoa, välillä minua.
Lapsi piirsi enkelin ja sydämen. Hän huomasi kyyneleeni.
– Äiti, mie piirrän sullekin lohutuskortin.

Tyttö jatkoi kuvan piirtämistä ja kuunteli hautajaisvirttä. Hän katsoi laulajia.
– Mie piirrän kaikille niille kortin, jotka ovat surullisia, kun Anja on kuollut.

Hän seurasi hetken ihan hiljaa hautajaisia ja huokaisi sitten
– Mie piirrän itellekin kortin.

Lapsi halusi, että kirjoitan hänen puolestaan piirustukseen tekstin.
– Kirjoita siihen, että nauraminen on kivaa.

Lohtulause yllätti. Meinasin ensin ehdottaa jotain muuta tilalle, mutta sitten ymmärsin lauseen merkityksen. Se oli lapsen tapa kertoa, että surunkin keskellä elämässä on iloa. Lapsi muistutti naurun voimasta, siitä miten hyvä, sydämellinen nauru auttaa mieltä. Hautajaisten muistotilaisuudessa olikin kaipauksen lisäksi hyväntahtoista huumoria, kun sukulaiseni muistelivat lämpimästi tätiäni. Ilo kevensi etäosallistujienkin oloa. Tätini olisi varmasti nauranut mukana. Muistotilaisuus oli juuri hänen näköisensä.

Kirjoitan melko usein kuolemasta ja surusta. No, niitä on ollut elämässä. Kirjoittaminen lievittää surua. Toivon samalla, että kirjoituksista voi joku lukija saada rahtusen valoa tai lohtua. Kirjoittaminen on joskus myös tapa koittaa tulla tutuksi sen aiheen kanssa, josta kirjoitan. Esimerkiksi opettelen suhtautumaan levollisen hyväksyvästi siihen, että myös minun aikani on täällä rajallinen.

Luin saattohoidosta kertovan jutun. Siinä kerrottiin, mitä asioita kuolemaa lähestyvät ihmiset katuivat. Yksi esille nousseista asioista oli perheen kanssa vietetyn ajan vähyys. Siis kaduttiin sitä, että oli annettu niin iso osa omasta ajasta työlle tai uran luomiselle. Myös se kadutti, jos oli jättänyt toteuttamatta joitain unelmia sen vuoksi, että pelkäsi, mitä toiset sanoisivat. Hyvää ja levollista mieltä toi mm. se että oli välit kunnossa läheisten kanssa ja sekin, että osasi olla armollinen itselleen.

Opettelen nyt on nyt -elämää, koska voimme elää vain tätä hetkeä. Toivon eläväni sovussa Luojan, toisten ihmisten ja itseni kanssa. Aina ei ole ollut helppo hyväksyä, että elämä on mennyt niin kuin on. Silti olen iloinen, että toisinaan se ei ole mennyt niin kuin olin suunnitellut tai toivonut.

Ihminen luulee tietävänsä parhaiten, millaisen maiseman tarvitsee. Sitten reitit ovatkin vaihtuneet. Kulkija kompuroi juurakoihin, nousee ylös ja jatkaa matkaa. Suunnittelee uudestaan kuljettavia polkuja, etappeja ja nuotiopaikkoja. Kun mie annan unelmien lentää vapaasti, piirtyy mieleeni kuva toivemaisemasta, jossa on minulle sopiva paikka. Ja siinä lähellä suojaisa levähdyspaikka tarvitsevalle. Paljolti se maisema on jo totta. Tässä on koti, rakkaita ihmisiä, luontoa ja mie. Silti unelmillekin on tilaa.

Suunnittelen tulevaa ja tiedän, että aika ei pysähdy. Yksi elämän laeista on se, että lapset kasvavat isoiksi ja jos mahdollista, lähtevät kotoa. En saa, enkä voi jarruttaa väistämätöntä, vaan minun tulee rohkaista. Ja nyyhkiä salaa keittiön pyyhkeeseen. Kun ensimmäinen jo muutti kotoa, sitä miettii, mitähän eväitä olen laittanut lapsen reppuun?  Vähitellen tajuan, että tämä ajanjakso hupenee. Lapset eivät ole ikuisesti miniaurinkoina ja ukkospilvenpoikasina jalkojemme juuressa. Siksi entistä tärkeämpää on osata elää niin, että nyt on nyt.

Toisaalta on niin kuin Eeva Kilven ajatelmassa: ”Älä ajattele, että elämä on lyhyt. Ajattele: – Miten erikoinen kokemus. Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäätään on saanut kokea tämän.”

Tätini hautajaisia vierelläni seurannut lapsi tiesi selityksen isoveljen muutolle pois kotoa: ”Veikko muutti siksi pois, kun meillä on leivänmurusia voissa.” Pienestä se on kiinni. Kommentti herätti hienoista hilpeyttä jo sen sanojassakin. Mutta oli siinä mukana ripaus totta. Kyllä, siihen muuttoon saattoi Murunenkin vaikuttaa.

4 ajatusta aiheesta “Lohtukortti ja leivänmuruset”

  1. Tuossa Kilven runossa on kyllä hyvä ajatus. Ja kuinka usein suuret elämänviisaudet tulevat lasten suusta! Tämä kirjoitus tuo rakkaan tätin menetyksen lähelle, mutta samalla mukana on lohtu ja ilo. Ihana kirjoitus ?

    1. Katriina, kiitos ?
      Ja se on juuri noin. Lapsilla oivalluksia ja ajatuksia, joita aikuinen saa joskus hetken miettiä, että ymmärtää. Me aikuiset ollaan välillä niin kangistuttu kaavoihin. ??

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *