– Äiti, Aapon mummo meni tielle. Siellä oli kyltti, että tähän suuntaan ei saa mennä. Se mummo käänsi sen kyltin toisin päin ja vaan meni sinne.

Lapsi tarinoi. Aapo ja mummo olivat hänen mielikuvitusystäviään. Niin kuin Tiina Jokimäki, Adele ja Atele ja monet muut.

Eräs keskustelu lapsen (oli silloin 4v)  kanssa on jäänyt erityisesti mieleen. En aivan onnistunut opettamaan, että uni ei ole sama kuin todellisuus.
Jälkeen päin olen ajatellut, että ehkä se oli vain hyvä, kun kyseessä ei ollut pelottava uni.

Lapsi elää elämää, jossa mielikuvitus avaa upeita maisemia ja tarinaihmeitä. Lapsen ajattelu on jotain niin luovaa ja inspiroivaa, että kateeksi käy.

Minulle on sanottu, että lapselle pitää kertoa, miten asiat oikeasti ovat, se on vanhempien tehtävä. Jos ei oikaise, lapsi ei voi myöhemmin elämässä luottaa vanhempaansa, joka on ”valehdellut”.

Mutta olen kuullut senkin, että lasten mielikuvituksen ja satumaailman pitää antaa elää. Kokemus on opettanut, että iän karttuessa lapsen ajattelu muuttuu ja on hauska yhdessä muistella lapsen tarinoita. Ja vähän kaivata niitä mielikuvituskavereita.

Mutta se mainitsemani keskustelu.
Lapsi kertoi heti herättyään, että oli nähnyt unta, missä leikki kavereidensa kanssa piilosta.
– Äiti, oliko ne täällä?
– Ei, kun sie näit vain unta.
– Niin näinkin.
Lapsi mietti hetken ja kysyi
– Kun me leikittiin sitä piilosta, näitkö sie, kun mie juoksin tähän sänkyyn?
– En nähnyt samaa unta kuin sie. Uni on eri kuin se, mitä tapahtuu oikeasti.

– Mitä unta sie sitten näit?
– Että mulla unohtu kauppakassit autoon ja isä löysi ne seuraavana päivänä. Kaikki tavarat oli ihan jäässä, maitopurkit ja kaikki.
– Mikset sanonut isälle aikasemmin, että hakee ne tavarat.
– Kun se oli vain unta.
– Mutta jos isä näki samaa unta kuin sie..

Niinpä.