Taimi nauraa. Nauru pulppuaa keveästi.

Joki on peilikirkkaassa jäässä. Pitkäkoipinen, musta hevonen liukastelee jäällä, lopulta pyllähtää istualleen.

Joen vastarannalla kaksi venäläistä vankia nauraa myös.

Taimi ottaa tiukemmin kiinni käsikynkästäni ja kuulen hänen äänensä lähellä korvaani.

– Näkisitpä tuon, Matti. Hevonen istuu jäällä, oikeasti istuu. On niin liukasta, ettei se pääse ylös. Se lykkii etukavioilla vauhtia ja luistattaa takaperin jäätä pitkin. Voi honteloa!

Taimi nauraa taas. Nauru tarttuu minuun.
Aina vähän päästä iloinen nauru kuplii. Sen seassa kai jännitystäkin.

Ennen pappilaa rauhoitumme ja vedämme henkeä. Puristan Taimin kättä terveellä kädelläni. Siro, mutta vahva käsi. Puristan lujasti kuin merkiksi: ”morsiameni”.

Saapas töksähtää pappilan korkeaan kynnykseen. Taimi ohjaa minut tottuneesti ja sanoo, että edessä on vielä toinen ovi. 


Kirkkoherra Linnola katsoo pitkään.
– Mikä on nuorilla asiana?
Mentäis naimisiin, vihkilupaa.

Voi Taimi hyvä, älä nyt vain ala nauraa. Ja siellä se väreilee, tunnen sen. Näen taas sieluni silmin hevosen jäällä.  Nauramme yhdessä.

Me – oltais – menossa – naimisiin.

Aivan syvältä sielusta kipuaa ilopyrskeet. On niin keveä olla.

Nauran, että en itkisi. Ne ovat sama asia, itku ja nauru. Vedet virtaavat. Hiljaisesti kyynelet koskettavat pimeässäni. Näkemättä tiedän ja tunnen.

”Et sinä ole minua kadottanut”, kirjoitti Taimi. ”Voin olla silminä, jos vain osaan ja kelpaan.” Sanat olivat suloista kastetta haavoihini ja lääkintälotta luki ne Taimin kirjeestä juuri oikealla hetkellä Mariankadun sairaalassa. Rakas Kärnäsaaren tyttöni, voiko tämä olla totta? 

Saamme sanottua asiamme ja Linnola lupaa tulla vihkimään. Iso mies tuo Linnola, muistan sen, mutta äänestäkin kuulee. Jymisee sellaiselta korkeudelta, että pitempi hän on kuin minä.

Taimi:

Askel rapsaa pihapolulla. Kerron Matille, että olemme koivukujalla.
– Ei tiiä, mitä se pappi ajatteli, kun me niin nauroimme?

Matti lohduttaa minua:
– Älä huoli hyvä tästä tulee.

Aivan kuin huolettomien sanojen yllä olisi häilähtänyt musta varjo.

Talo on täynnä sukua ja naapuria. Käyn takahuoneessa vaihtamassa läningin ja kampaan hiukseni.

Kaikki itkevät. Me menemme naimisiin, me emme itke.  Linnola puhuu isänmaallisesti. Sota ei ole ohi.

– Nuori, kaunis tyttö sitoutuu sokeaan käsipuoleen, Saima voivottelee.

Ei hän tunne Mattiani, ei tunne minun tunnettani. Kahvin takia ja uteliasuuttaan hän tänne tuli. Mitäpä moisesta, johan tänne mahtuu.

Ei isäkään meinannut sormusrahoja antaa.
– Kahto siitä piironginlaatikosta, mitä tarttet, sanoi lopulta.

Äiti-Manta nyyhkii. Huolissaanhan sekin on. Että millä me tullaan toimeen.

– Myö vaikka kerjätään, minä sanoin, mutta Matti sanoi, että ei hän minua kerjuulle laske, kyllä me jotain keksitään. Matti on niin komea puvussaan ja hiukset suittuna.

Matti:

Taimin äiti kuulostaa nyyhkivän. Joku taisi ojentaa hänelle nenäliinan. Linnola kääntää kirjan sivua ja alkaa lukea Isä meidän. Isä. Meidän. 

Isä, isä, isä! Huuto kiirii harvalla suolla. Räjähdys tuli suoraan kasvoille, kypärän lippa sen siihen varmasti ohjasi. Vihollinen alkoi ampua kuin vietävä.

Joukkuetoverit sanoivat, että olin huutanut isää. He koittivat tukkia hanskalla suutani.

– Älä Matti huuda, vihollinen kuulee ja me kuolemme tänne kaikki.

Miten minä isää huusin? Äiti minulle on läheisempi. Isä on jäänyt vieraammaksi, kun kolusi Amerikat ja Kanadat. Kultaa huuhtomaan ja tuli keppikerjäläisenä takasi. Mutta sydän sylkytti lemmentuskia.

Taimi, onko totta, että saan painaa sinut sydäntäni vasten? Isä näki enneunen kohtalostani. Unessa minä kuolin. Jotain minussa kuolikin siinä paareilla.

– Miten minun on käynyt, sanokaa, miten minun on käynyt.

Vastauksena vain hiljaisuus. Siinä pimeässä näin nuoren tytön kasvot. Kuin enkelin. Se hymyili, kutsui luokseen. Ei se ollut enkeli. Se on elämä ja enemmän. Taimi se oli.

Katosin pimeään ja palaan takaisin, aina uudestaan. Jotenkin raahasivat pois suolta ja junaan. Vierelläni voihki joku. Kauempaakin kuului valitusta junan kolkkeen sekaan. Voihketta pahempaa oli yhtäkkinen hiljaisuus, joka laskeutui vierelleni. Joku ei jaksanut enää.

Jaksaakohan Taimi kanssani? Mitä jos äiti ja isä olivat oikeassa? Tässä me seisomme, Taimi ja minä. Linnola puhuu. Taimi pitää minua kädestä, siro ja vahva käsi. Me mennään naimisiin.

– Oikea silmä poistettu, vasen sokea. Vasen käsi katkaistu kyynärpään alapuolelta, sanoi lääkäri Vannas. Se oli pahinta. Pimeä ei loppunutkaan, vaikka kääreet otettiin pois. Mitä käsipuoli ketään hyödyttää. Ja tuossa Taimi on vierelläni, pitää minusta kiinni.

Isä laulaa, pölyt karisevat seinähirsistä.

”Tule luokseni suvinen ystävä, minä kannelta soitan sulle. /Älä pelkää yössä on tähtiä ja ne tuikkii sulle ja mulle. /Tule arkisen taivahan avaraan, tule korkeiden mäntyjen varjoon. /Tule Pokelan rantaan siellä tavataan, siell on kieloja sulle ja mulle.”

Kyllä se isä lopulta ymmärsi. ”Saada rakastaa ja saada tuntea olevansa rakastettu.” Sitä se on toistellut itsekin.

Tahdon. Tahdon! Tulkohon hallat ja harmit ja muut. Me mentiin naimisiin.

(Hiljaisen taiteen työpajassa tehty kirjoitusharjoitus)