Kivi tuntui painavalta kädessäni. Geoparkin esittelijä kysyi, miltä tuntuu pitää kädessä kiveä, joka on vanhempi kuin maapallo. Seisoin jalat tukevasti maapallolla ja katsoin mustaa kiveä. Yritin ymmärtää aikaa, miljoonia vuosia, miljardeja. Aikakäsitykseni hukkui kosmiseen sumuun. En ymmärtänyt.
Mutta tunsin kiven painon.
Kävin kesäisenä viikonloppuna isovanhempieni lapsuusmaisemissa, äitini suvun juurilla. Pyhävuoren laella seisoessani eteeni avautui Lappajärvi. Se on syntynyt meteoriitin törmäyksestä 78 miljoonaa vuotta sitten.
Tämä sama järvi on innoittanut isovaariani runoilemaan ja säveltämään. Saman järven Kärnänsaaressa on varttunut äitini äiti. Saman järven rannalla on nuori mies, pappani, rakastunut mummooni. Ja tämän kraatterijärven rannalla on äitini ottanut ensiaskeleensa.
Ja tässä järvessä olen minäkin lapsuuskesinä uida melskonut.
Kävelin saaressa mummoni syntymäkodin pihalla. Tuntui, että piti kulkea varoen, kunnioittaen menneiden sukupolvien muistoa. Tuuli kahisutti punaherukkapensasta ja nostatti järvelle vaahtopäitä. Vanhassa talossa askeleet olivat hiljenneet. Pellon reunassa on joskus kulkeneet keveät, vikkelät jalat.
Miten pitkä matka on yhdestä pikkutytöstä minuun. Ja miten lyhyt se onkaan.
Tätä kyläkoulua äitini kävi, ajattelin. Hiljaista täälläkin. Piha kasvoi tiheää pusikkoa, siellä oli vaikea liikkua. Puikkelehdin koulun portailta vanhan männyn juurelle. Kuvittelin äitini lettipäätyttönä reppu selässään. Ehkä hän on nojannut samaan mäntyyn.
En tiedä. Mänty tietää. Silitin sen karheaa kylkeä.
Ja silitin äitini poskia. Kävimme tervehtimässä häntä hoivakodissa ennen matkaa suvun maisemiin. Kun astuin huoneeseen, äiti sanoi, että pitäisi tehdä pitusänkyyn lapsille pedit. Pitää kääntää lakanan reunat patjan alle ja laittaa tyynyt ja peitot.
Puhe pysähtyi ja äiti katsoi minua. Silmissä oli hämmennystä. Äiti. Minä tässä. Kyllä hän tunsi, ilahtui tulijoista. Ehkä ajatus haki, että kenelle ne pedit pitikään.
Äiti kulkee menneessä ja taas tässä. Kun hän puhuu läheisistä, joita ei ole enää täällä, annan hänen pitää heidät. Yritän kulkea vuosien mukana, ymmärtää muutamista sanoista, missä ollaan. Ja jos en ymmärrä, vain olla siinä. Vierellä.
Näin hänet mielessäni: äidin tekemässä lapsille petejä, laittamassa meitä nukkumaan. Minustakin hän on huolehtinut, yhdestä ison katraan lapsesta. Rakastanut.
Äiti palaa usein puheissaan Lappajärven rannalle. Korkeiden puiden kahisevat lehdet, aaltojen muovaamat viivat rannan hiekassa. Kivistä tehty laituri.
Siinä kesäpäivässä en ihmetellyt, että äiti kaipaa tänne.
Aika on mennyt, aika tulee. Tunnen kiven painon kädessäni. Se käy sydämellä, muistuttaa ajan kulumisesta.
Ja aika on tässä. Äitikin on. Vielä äiti on.
#kolumniUusiRovaniemi