Hän laskeutui tunturipolkua reppu selässään. Olimme siskontytön kanssa vasta reitin alussa. Nainen tuli kohdallemme, tervehti ja pysähtyi. 

Vaihdoimme retkeilyssä tutut kommentit aiotusta matkasta ja säästä. Tuli puheeksi, että olen kirjoittaja ja pohjoisessa tarinanhakumatkalla.

Nainen sanoi yllättävän ja pysäyttävän kommentin. Ilman katkeruutta, mutta surumielisenä hän totesi, ettei hänen elämällään ole mitään merkitystä.

Hämmennyin. Katsoin naista ja sitten kauas polulle. Sanoin, että voi tuntua siltä, mutta se ei ole totta. Hän huokaisi, että ei mitään merkitystä, jospa tietäisitkin. 

Mietin, että ehkä ohitin hänen kokemuksensa. Kerroin ymmärtäväni häntä, elämässä voi joskus olla todella raskasta. Silloin nainen liikuttui. 

Hän sanoi, ettei kirjoita enää. ”Koska ei niitä tekstejä kukaan lue, ei lapsia kiinnosta.” 

Kuulin yksinäisyyden. Hänellä oli vielä 81-vuotiaana voimia kulkea tunturilla, mutta alkavan ruskan keskellä hän kantoi yksinäisyyttä mukanaan. 

Olen tänä syksynä mukana saattohoidon tukihenkilön koulutuksessa. Siellä puhuttiin, miten ihminen tarvitsee yhteyden toiseen kokeakseen elämän merkitykselliseksi.

Suomessa on paljon ihmisiä, joilla ei ole ketään läheistä vierellä elämän viimeisillä hetkillä. 

Saattohoidon tukihenkilön keskeisin tehtävä on olla ihminen ihmiselle. Hänelle, joka on lähdössä. 

Kesällä kohtasin toisenkin vanhemman ihmisen, joka jäi mieleeni. Oli kuin olisin lukenut kesäistä runoa. 

Pikkukaupungin kauppaan tuli suoraryhtinen nainen. Pitkät, valkoiset hiukset ulottuivat selkään asti. Kesämekon helma heilahteli, kun hän kulki kaupan käytävää. Tuossa naisessa oli jotain valoisaa. 

Hän tuli kassajonossa jälkeeni. Ostokset lipuivat tavaroitteni viereen: Suklaakakku ja kahvipaketti.
 
Ulkona vielä näin, miten tuuli hulmutti naisen valkoisia hiuksia, ja kellohelmamekko katosi kadun mutkan taakse. 

Ehkä hänelle oli tulossa joku käymään. Ehkä hän kattoi pienen pöydän, söi suklaakakkua ja joi kahvia nauttien omasta rauhastaan.
Tarina ei kerro. 

Tunturilla kulkija kertoi olleensa isossa leikkauksessa. En malttanut olla sanomatta, että kertoo elämisen merkityksestä ja sisusta, kun tuollaisen jälkeen ja tuon ikäisenä toipuu niin, että voi vielä vaeltaa.

 ”Tänne sitä on tultava niin kauan kuin pystyy”, hän sanoi. Silmissä pilkahti ilo, kun hän topakasti, kättään heilauttaen käski minua ”viemään tuo tyttö jo tunturiin”.  

Se oli kuin toivotus: matka jatkuu.